Rakas, rakkaampi, oma kotiseutu

Kolumni Eparissa 21.3.2012

Pääsin sunnuntaina kuuntelemaan aluehistorian asiantuntija Sulevi Riukulehtoa, joka puhui otsikolla Voiko kunta kuolla? Johtopäätöksenä oli, että kunta voi kyllä hallinnollisesti kuolla ja monta kuntaa on haudattukin, mutta kotiseutua ei tapa mikään. Oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi 60- ja 70-luvulla toteutuneista kuntaliitoksista, joissa Pohjanmaan rannikon pieniä kuntia liitettiin Vaasaan. Eivätkä asukkaat vieläkään ole vaasalaisia, vaikka aikaa on kulunut muutama vuosikymmen. Ei siis ole ihme, että meilläkin asuu kaupungissa vielä peräseinäjokisia, ylistarolaisia ja nurmolaisia.

Onko se sitten ongelma, että näin on? Mielestäni ei. Kuten historiantutkimuksissakin on selvinnyt, ei kotiseutu ja siihen liittyvä identiteetti katoa minnekään, eikä sen tarvitsekaan. On vain rikkaus, että meillä asuu saman kaupungin sisällä erilaisia kaupunkilaisia. Haasteita se toki tuo, kun pitäisi löytää se yhteinen hyvä kaikille. Käytännön kysymykset ovat kuitenkin aina ratkaistavissa. Ne ovat päätöksiä, joissa kaikkia tulee kuulla. Kaikkien uudistuksien keskellä tulee muistaa, että lähidemokratia ei saa hävitä. Uudistusten siivellä meillä onkin hyvät mahdollisuudet kehittää myös erilaisia osallistumisen keinoja. Emme saa jumiutua vanhoihin ajattelumalleihin, vaan on kokeiltava rohkeasti uutta.

Kotiseuturakkautta, mutta myös vihaa ja tuskastumista. Niin kuin Jukka Poika laulaa uudella levyllään "Pystymetsä ja laakeeta peltoo, maisema herättää jumalan pelkoo. ?Täällä taivas roikkuu uhkaavana, päittemme yllä. ?Oot nuori ja rauhaton sydän, kyllästynyt tähän kuolleeseen kylään." Jukka Poika kiteyttää hyvin monen nuoren ajatuksia omasta kotiseudustaan. Ja varmasti myös monen vähän vanhemman. Kuolleita kyliä emme halua. Se, onko kuntauudistus se keino, jolla kuolevat kylät ja kunnat herätetään henkiin, jää nähtäväksi. Itse ajattelen, että voi jopa olla. On ihan sama, missä hallinnolliset kunnan rajat kulkevat, kunhan palvelut pelaavat. Pieni kunta, jossa asuu koko ajan vanhenevaa väkeä, eikä uusia tulijoita ole, ei kestä kauaa katkeamatta. Jos liitosten pelätään kadottavan palvelut, niin ei niitä ainakaan kuolevan kunnan varoilla säilytetä. Uusi kunnanjohtaja kymmenen minuutin välein ei vain toimi. Rahat tulee käyttää kuntalaisten palveluihin, ei byrokratian pyörittämiseen.

Järjetön pakkohaku

Kolumni Etelä-Pohjanmaa -lehdessä 7.3.2012

Tällä viikolla alkoi yhteishaku ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin. Pakkohauksikin kutsutussa yhteishaussa sinun on haettava vähintään kolmeen ammattikorkeakouluun, mikäli olet alle 25-vuotias ja vailla ammatillista koulutusta. Siis nimenomaan pakko, jos et halua menettää kaikkia työmarkkinaetuuksia. 

Äkkiseltään ajattelisi, että näinhän sen kuuluukin mennä. Ei voi vaan jäädä yhteiskunnan elätettäväksi, jos ei yritä parantaa asemiaan hakeutumalla koulutukseen. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Ihmeellisintä on mielestäni se, että näihin kolmeen kohteeseen ei lasketa yliopistoja ollenkaan, vaan nuoren pitää nimenomaan hakea ammattikorkeakouluihin. Kaikille ei kuitenkaan löydy ammattikorkeakoulusta sitä omaa juttua, kuin ei kaikille löydy yliopistostakaan. Pitäisi ehdottomasti olla vähintään mahdollista valita ne mieluisimmat hakukohteet, joko ammattikorkeakoulusta tai yliopistosta, jotka sitten lasketaan mukaan tuohon kolmeen kohteeseen.

Kun hakijoita on paljon, vaikeutuu koulutukseen tosissaan haluavien pääseminen sinne entisestään. Eivät pääsykoejärjestelmät aukottomia ole. Kaikki kouluthan haluavat ne parhaat opiskelijat ja jos paperit puhuvat puolestaan, pääsee sisään vähemmälläkin motivaatiolla. Samalla jää ulkopuolelle joku, joka tosissaan haluaisi opiskella juuri kyseisessä koulutusohjelmassa.

Itsekin jouduin aikoinaan tätä kikkailua harrastamaan. Halusin opettajankoulutukseen, yliopistoon, minne oli vaikea päästä. Silloin sai hakiessa kouluavustajana toimimisesta lisäpisteitä, joten suunnitelmani oli hakeutua työmarkkinatuella avustajaksi, mikäli en opiskelemaan ensimmäisellä yrittämällä pääsisi. Jouduin kuitenkin hakemaan myös yhteishaussa, jossa valitsin aloja, joille en ainakaan tulisi pääsemään. En enää muista, mitä ne olivat, mutta enpä päässyt. Enkä kyllä päässyt yliopistoonkaan, joten toteutin kakkossuunnitelmani ja sain arvokasta kokemusta koulumaailmasta. Seuraavana vuonna en päässyt edelleenkään haluamaani kohteeseen, edes pääsykokeisiin, joten jouduin miettimään jo tosissani hakua myös muualle, jonnekin, minne voisin haluta ja päästäkin. Pääsin sisään ammattikorkeakouluun, mutta ilman motivaatiota. Suoritin samalla loppuun eristyispedagogiikan perusopinnot avoimessa yliopistossa, joiden avulla sitten seuraavana keväänä pääsin pääsykoevaiheeseen opettajankoulutukseen ja samantien sisälle. Keskeytin opintoni ammattikorkeakoulussa, olin jo kuluttanut yhden vuoden opintotukeani turhaan sekä vienyt opiskelupaikan joltain, joka olisi ehkä saattanut opintonsa loppuun.

Vuosienkaan jälkeen en näe tässä mitään järkeä, päinvastoin. Pakkohakujärjestelmä on kallis, eikä palvele kenenkään etua. Ellei ansioksi sitten lasketa järjestelmän väärinkäytön oppimista, sillä sitä tässä tuetaan ja harjoitellaan.

Tapahtui eräänä päivänä

Tänään ei ollut tylsä päivä. Tarina alkaa, kun myöhästyimme bussista, kun olimme menossa kaupungille. Tiesin, että olimme lähteneet liikkeelle hieman liian myöhään, joten juoksin (no hölkkäsin) tuon noin puolen kilometrin matkan pysäkille lykäten vaunuja, joissa vauva nukkui ja Siiri oli seisomalaudalla. Ei mikään ihan kevyt lasti lumisella tiellä. Melkein pysäkille päästyämme näin, kuinka bussi huristeli ohi. Ja seuraava olisi tullut sitten heti tunnin päästä. Emme jääneet odottamaan sitä, vaan talsimme hikisenä (minä) ja huutavana (Siiri) takaisin kotiin. Hiki tuli juoksusta ja vähän hermostumisestakin, huuto siksi, ettei päästykään bussilla isin työpaikalle. Pääsimme kotiin, herätin Ronjan vaunuista ja istutin hänet autokaukaloon ja lähdimme asioille autolla. Huoh.

Tarina jatkuu. Parkkeerasin parkkipaikalle, jossa saa pysäköidä parkkikiekolla. Tai on ainakin ennen saanut. Siinä uskossa olin aina siihen saakka, kun tulimme takaisin parin tunnin päästä asiamme hoidettuamme. Jo kaukaa näin, että tuulilasissa on jotain. Olimme myöhässä kahden tunnin ajasta ja olin ihan varma, että sakot tuli. Kirosin jo mielessäni huonoa tuuriani, toistamiseen tänään. Kyseessä ei kuitenkaan ollut sakkolappu, vaan kaksi parkkikuittia, joilla oli maksettu autolleni parkkiaikaa! Olin ihan varma, että olen piilokamerassa. Katselin vaivihkaa ympärilleni ja huomasin, että kyseinen parkkipaikka ei toimikaan enää kiekolla, vaan rahalla! Hämmästykseni vain kasvoi, joku oli käynyt laittamassa autooni nuo laput, etten saisi sakkoja. Eikä yhtä, vaan kaksi kertaa. Kyseisellä parkkipaikalla saa ensimmäisen tunnin ilmaiseksi, joten salaperäinen auttaja (vai oliko heitä useampia?) oli hakenut tunnin välein minulle parkkiaikaa. Onko tällaisia ihmisiä todellakin olemassa? Jos olet siellä, kiitos. 

Kaikesta tästä pää pyörällä unohdin kotimatkalla pysähtyä kaupassa ostamassa herkkuja syntymäpäiviään viettävälle perheenpäälle. No, onneksi pinaattikeitto ja pakkasesta sulatetut anopin leipomat pullatkin kelpasivat. Ihana arki.