Loistava linkki

Bongasin kaverin facebook-statuksesta (kiitos Eepi!) tämän loistavan linkin, http://www.ytv.fi/joulu , enkä voi olla jakamatta sitä teidän kanssa. Mitä itse haluaisit noista aineettomista lahjoista lahjaksi? Minulle kasvohoito tai hieronta olisi mieleen. Tai miksei myös illallinen ja leffailta lastenhoitoavulla kelpaisi. Tai kylpyläviikonloppu tai joogakurssi tai...

Tapahtui tällä viikolla

Ensimmäisen työviikon saldo:

• Uuteen aikaan kääntynyt sisäinen kello, joka herätti tänään, jo neljäntenä aamuna, aikaan, jolloin herätyskello on yleensä soinut. Tänään ei, koska olin sen unohtanut virittää.
• Monta uutta ihanaa pikkuystävää.
• Vain yksi koneellinen pestyä pyykkiä.
• Yksi kyyneliin liikuttuminen joulujuhlaohjelmaharjoituksissa. Mielenkiinnolla odotan, mitä tapahtuu Siirin ensimmäisessä joulujuhlassa.
• Käynti hierojalla. Olisi kuulemma saanut mennä aikaisemminkin.
• Yksi väärin opetettu kaunokirjain. Meni open kirjaimet korjaamolle.
• Mukavaa, aikuista seuraa.
• Ihana Siiri vastassa kotona.

Kirjasta, jossa ei ole kuvia

Äiti ja isä,

tänä vuonna en tahdo uusia leluja.

Niiden värit ovat kirkkaat,

mutta ne haalistuvat nopeasti.

Niiden jäsenet saa hetkessä irti.

Nuken vanutukka tarttuu kampaan,

autosta irtoaa puskuri ja sivupeili,

junakiskot taipuvat,

kaarteissa vaunut lentävät raiteiltaan.

En tahdo, että polkaisette karusellin käyntiin

vaan tahdon, että hyppäätte sen kyytiin.

En tahdo, että pyöritätte narua,

laineita tai myrskyjä,

tahdon että hypitte niitä minun kanssani.

En tahdo, että pumppaatte renkaat täyteen ilmaa

ja vilkutatte ikkunasta,

tahdon että pyöräilette minun perässäni.

En tahdo, että kannatte uimalelut rannalle

mutta vajoatte hiekkaan ja puhelinviesteihinne.

Tahdon että sukellatte minun vieressäni,

tahdon tarttua teitä varpaista.

Tiedän, että tekin olette lapsia.

Olen nähnyt valokuvia: virnistätte kameralle,

molemmilla on päällä pallokuvioinen paita

ja avain roikkuu kaulassa kanttinauhassa.

Hymystä puuttuvat etuhampaat.

Tukka valuu korville ja latvat hapsottavat.

Ääntä ei kuulu, mutta nauru näkyy.

Älkää juosko karkuun!

Tulkaa leikkimään!

-Tittamari Marttinen-

Niin. Miten tarttua hetkeen, unohtaa ne pyykit, tiskit sekä puhelimet ja leikkiä? Puhuttelee etenkin näin töiden alkaessa. Kyllä, töiden alkaessa. Vajaa viikko kotiäitinä jäljellä. Pelottaa, kauhistuttaa ja etenkin tällaisia runoja lukiessa kaduttaakin. Askel on nyt kuitenkin otettu. Harppausta kohti julmaa maailmaa pienentää hieman kotiäidin tilalle astuva koti-isä. Hetkeksi, mutta hetkikin on pienelle iso lohtu. Kuin myös isommalle.

Omalla pihalla

Koneita keittiössä

Olen nyt viime viikot paininut itseni kanssa erään asian ympärillä. Ja tuo asia on uusi hieno tietokoneemme, jonka ääressä nytkin istun ja teille kirjoitan. Keittiössä. Niin, keittiössä. Nimenomaan siis tämä sijainti on tässä se painiottelun aihe.

Kannettavamme sanottua sopimuksen irti, päätimme muuton yhteydessä sijoittaa myös uuteen tietokoneeseen. Päädyimme pöytämalliin, koska tässä uudessa tuvassa meillä on työhuone, jonne kone oheistarvikkeineen uppoaa vallan kivuttomasti. Työhuone-malli kiehtoi myös, koska ajattelin, että nyt lapsemme kasvaessa ei hänen tarvitse tottua siihen, että kone hallitsee elämää ja on koko ajan päällä, vaan sitä käytetään silloin kun tarvitaan. Kaunis ideologia, eikö vain.

No. Konehan piti saada heti paketista pois ja koska työhuoneemme oli tuossa vaiheessa vielä lähinnä varaston näköinen (ja on sitä kyllä edelleen) kone iskettiin keittiöön. Ja koska myös keittiössä meillä on hyvin nyt tilaa, sehän sopii tähän mainiosti. Ja kone on lisäksi kaunis, joten se ei haittaa edes esteettistä minää.

Ja nyt päästään siihen pelottavaan osaan: alan tottua koneen läsnäoloon keittiössäni! Miten mukavaa on kuunnella radiota, etsiä Spotifysta uusia biisejä, katsoa Yle Areenasta edellisviikon Kotikadut ja Uutisvuodot, kaikki tämä samalla kun siivoat, laitat ruokaa ja tiskaat. Sillä sitähän me kotiäidit teemme, elämä pyörii hyvin pitkälti keittön ympärillä. Lapsen on saatava ruokaa monta kertaa päivässä ja sotkuahan siitä tulee joka kerta, varsinkin yksivuotiaan kanssa, joka syö itse.

Olemme siis juuri siinä tilanteessa, johon en halunnut. Olinko muuta halutessani siis vain jäärä, joka ei suostu ymmärtämään, että teknologian läsnäolo keittiössä on tätä päivää ja ok, vai olinko oikeassa yrittäessäni säästää lapseni tältä jatkuvalta informaatiotulvalta, mitä kone eteemme jatkuvasti suoltaa? Saahan sen kiinni, joo, mutta entäs jos tulee päivä, etten laita sitä kiinni? Olenko nyt matkalla todelliseen riippuvuuteen, josta ei ole pakotietä ja ennenkaikkea, altistanko lapseni samaan?