Valinnanvaraa virikkeisiin

Kolumni Etelä-Pohjanmaa -lehdessä 22.2.2012

Lasten virikehoidosta on puhuttu paljon, niin puolesta kuin vastaan. Onko oikein, että lapset viedään hoitoon, vaikka toinen vanhemmista on kotona? Yleisin moitittu tilanne lienee se, että äiti on kotona vauvan kanssa ja isommat lapset ovat hoidossa. Kotiäitinä tiedän, että hengähdyshetkiä tarvitaan. Meillä vanhempi lapsi käy pari kertaa viikossa seurakunnan päiväkerhossa. Siellä hän saa myös niitä virikkeitä, joita ei kotona tule. 4 kuukautta vanhasta vauvasta ei vielä ole seuraa 3,5-vuotiaalle ja kun äidilläkin on niitä muita askareita, joita tulisi tehdä.

Meillä tilanne on hyvä, kerho parina iltapäivänä, muutaman tunnin kerrallaan riittää meille hyvin. Vauva on rauhallinen, nukkuu yöt ja hänen kanssaan on helppo liikkua kodin ulkopuolelle yhdessäkin harrastamaan ja tapaamaan ikätovereita. Asumme lähiössä, missä leikkikentällä riittää näin talvellakin seuraa. Isovanhemmat asuvat lähellä ja ovat tarvittaessa hoitoapuna.

Näin ei kuitenkaan aina ole. Vauva saattaa valvottaa yöt, naapurissa ei asu leikkiseuraa eikä liikkuminen onnistu, kun ei ole autoa ja julkiset eivät kulje. Perheen isä ehkä tekee pitkää työpäivää ja isovanhemmatkin ovat vielä työelämässä tai asuvat kaukana. Äiti jää yksin lasten kanssa. Pahimmassa tapauksessa hetken päästä tarvitaan hoitopaikkaa sosiaalisin perustein.

Tarve virikehoidolle on siis mielestäni olemassa, jo pelkästään pahempien ongelmien ennaltaehkäisynä. Kunnalliseen päivähoitojärjestelmään nämä lapset eivät mielestäni kuitenkaan kuulu, se on varattu työssäkäyvien tai opiskelevien vanhempien lapsille. Jotain tästä välistä puuttuu. Seurakunnat tarjoavat meidänkin käyttämää päiväkerhoa. Sinne kuitenkin pääsee vasta 3-4 vuotiaana, eivätkä kaikki kuulu kirkkoon.

Kaupungin tulisikin miettiä uusia ratkaisuja. Yksi vaihtoehto voisi olla leikkipuistotoiminta, jonne vanhemmat voivat jättää leikki-ikäisen hoitoon aamupäivän ajaksi. Toiminta tapahtuu ulkona, nimensä mukaan puistossa. Tarjolla ei ole ruokaa, vaan lapset haetaan kotiin syömään. Jossain varmasti olisi tarjota myös sisätilat, joita käyttää. Leikkikenttätoiminnan järjestäminen tulisi kaupungille huomattavasti halvemmaksi kuin hoidon järjestäminen päiväkodissa. Puistoja kaupungissa on, lelut eivät mielettömiä maksa, eikä ruokailuistakaan tulisi kustannuksia. Käytännössä tarvitaan henkilökuntaa. Palkoista tietenkin koituu kustannuksia, mutta vähemmän, kuin jos lapset olisivat kokopäivä- tai edes puolipäivähoidossa. Tässä kohtaa apuun tulisivat myös varmasti esimerkiksi erilaiset järjestöt, kuten Mannerheimin lastensuojeluliitto, joka jo tekee ja järjestää aktiivisesti toimintaa muutenkin lapsiperheille.

Nyt tarvitaan rohkeutta kokeilla jotain uutta. Kasvavassa kaupungissa tarvitaan uudenlaisia palveluita. Ja ehkä tämäkin voisi olla yksi valttikortti lisävirtojen houkuttelussa.

Keskustelua, kiitos!

Kolumni Etelä-Pohjanmaa -lehdessä 8.2.21012 

Suomi sai sunnuntaina uuden presidentin, hyvän presidentin. Tulos oli odotettu, mutta ei onneksi kuitenkaan täysin läpihuutojuttu, mitä myös ensimmäisen kierroksen päätyttyä epäiltiin. Toisella kierroksella oli kaksi vahvaa ehdokasta ja ehkä ennakkosuosikin asemaa onnistuttiin jos ei nyt kaatamaan niin ainakin horjuttamaan. Tämä kertoo, että vaalitaistelu ja kampanjointi onnistuivat.

Tärkeämpänä pidänkin tässä vaiheessa odotettavissa olleen lopputuloksen sijaan käytyä taistelua ja keskustelua. Olen tyytyväinen, että 2. kierrokselle päätyivät juuri nämä kaksi ehdokasta. Vaikka presidentin tehtävien hoitamisen kannalta olennaista ei ole seksuaalinen suuntautuminen eikä sotilasarvo, olen salaa vähän tyytyväinen, että nämäkin asiat muiden rinnalla nousivat keskusteluun. Ihmiset  pakotettiin miettimään asioita, joihin he eivät ehkä ole ennen samalla lailla törmänneet. Omalta mukavuusalueelta on hyvä välillä poistua ja miettiä, mitä muuta on.

Presidentistä haluttiin arvojohtajaa ja kampanjoinnin aikana arvot nousivat esiin. Arvojen kanssa kisaamassa nähtiin myös ennakkoluulot. Uskon monen äänestäjän joutuneen pohtimaan valintaansa juuri arvojensa ja ennakkoluulojensa kautta. Haaviston esiin tuomat pehmeämmät arvot olisivat varmasti sopineet suurimmalle osalle suomalaisista, mutta ehkä hänen homoutensa tai taustapuolueensa ei sitten sopinutkaan. Talousosaamisella vakuuttanut Niinistö saattoi houkutella äänestämään, mutta nuori vaimo mietitytti. Moni on joutunut valitsemaan kahdesta huonosta vaihtoehdosta sen pienemmän pahan. Ääniä on varmasti annettu myös jotakin vastaan, eikä niinkään jonkin puolesta.

Valinnat eivät siis ole olleet ihan yksiselitteisiä, eikä äänestyskäyttäytymisen perusteella voida suomalaisia lokeroida. Kaikki Niinistöä äänestäneet eivät ole konservatiiveja eivätkä Haaviston tukijat homoja. Kokoomuslainen seksuaalivähemmistön edustaja on ehkä joutunut miettimään, kumpaa aatetta haluaa äänestämisellään edistää. Jokainen Niinistölle mennyt ääni ei ollut ääni suvaitsevaisuutta vastaan eikä pelkästään Haavistoa äänestämällä saa liberaalin leimaa. Keskusteltavaa riittää ja hyvä niin. Keskustelun kautta havahdumme ajattelemaan ja vain sitä kautta kasvamaan.