Omakehu haisee

”Kaikkea te kans keksitte”, tokaisi tuttava, kun kuuli järjestämästämme vaalitapahtumasta Touhutalossa, eli lasten sisäleikkipuistossa. Kyllä, tyydyin toteamaan, enkä jatkanut, että vielä hullumpiakin ideoita löytyy.  Perinteiset vaalikahvit ja -makkarat ovat kyllä toimivia konsepteja, mutta on piristävää tehdä välillä jotain muuta. Perustehtävä ei kuitenkaan muutu, itseään on myytävä, jos ääniä haluaa saada.

Vaikka nyt käydään jo neljännet vaalit, joissa olen itse ehdokkaana, on itsensä markkinoiminen silti välillä vaikeaa. Ne muutamat muut vaalit, kun töitä on tehty toisten ehdokkaiden eteen, ovat olleet paljon helpompia. Jonkin verran olen kuitenkin kehittynyt. Viime vaaleissa jaoin esitteitäni jo tanssitunneilla ja keitin vaalikahvit leikkipuiston äideille, omille tutuilleni. Nyt on työkavereita informoitu jo hyvissä ajoin. Facebook on myös helpottanut oman lähipiirin lähestymistä, siellä kun on muutenkin sallittua kertoa vain niistä hyvistä hetkistä.

Etenkin omille tutuille ja oman viiteryhmän jäsenille itsensä kehuminen on vaikeaa. Se on hullua, sillä juuri näistä ryhmistä löytyy usein paljon äänestäjiä! Minuakin on varmasti äänestänyt aika moni kaveri ja usea opettaja. Silti heille itsensä kehuminen on kaikista vaikeinta. 

Muistan, kuinka ensimmäisissä kunnallisvaaleissani 2008 arastelin lähestyä sukulaisiani sähköpostilla omasta ehdokkuudestani. Ihmisiä, jotka ovat minut tunteneet vauvasta asti. Ystäville ja sukulaisille itsensä markkinointi onkin ehkä vaikeaa juuri siksi, että he todella tuntevat sinut. H tietävät, että et kotona ole aina se korrektisti asioissa pysyvä ja faktoilla mielipiteensä perusteleva tyyppi, jollaisia päättäjiksi kaivataan. Heidän kohdallaan riittääkin, että kerrot olevasi ehdolla, muu on jo tiedossa, niin hyvässä kuin pahassa. Niin ja opettajille nyt vaan on vaikea markkinoida mitään, he kun tietävät aina paremmin ja jotain menee pieleen kuitenkin.

Hulluinta on se, että kaikista vaikeinta on vastata kysymykseen, miksi juuri minua pitäisi äänestää. Kysymys, joka esitetään joka paikassa ihan varmasti ja johon vastaamista korostetaan ja kehotetaan harjoittelemaan jokaikisessä vaalikoulutuksessa. Vaatimattomuus kun kaunistaa. Pelkästään naaman varaan ei kuitenkaan tässä iässä enää kannata laskea, sillä kun ei pelkästään eikä kaikilta ääniä heru. Omakehu siis haisee jatkossakin. 

Kolumni Eparissa 1.4.2015

Kuin kaksi marjaa

Siiri ja Ronja.
Toinen kuva on otettu tänään, toinen kolme vuotta sitten.
Mutta kumpi on kumpi?

3. luukku: lisää jouluvaloja?

Jouluvalo? 

Sijainnut yläkerran aulassa nyt kaksi viikkoa, 

joten ainakin ajoissa on oltu asialla. 

Tapahtui eräänä päivänä

Tänään ei ollut tylsä päivä. Tarina alkaa, kun myöhästyimme bussista, kun olimme menossa kaupungille. Tiesin, että olimme lähteneet liikkeelle hieman liian myöhään, joten juoksin (no hölkkäsin) tuon noin puolen kilometrin matkan pysäkille lykäten vaunuja, joissa vauva nukkui ja Siiri oli seisomalaudalla. Ei mikään ihan kevyt lasti lumisella tiellä. Melkein pysäkille päästyämme näin, kuinka bussi huristeli ohi. Ja seuraava olisi tullut sitten heti tunnin päästä. Emme jääneet odottamaan sitä, vaan talsimme hikisenä (minä) ja huutavana (Siiri) takaisin kotiin. Hiki tuli juoksusta ja vähän hermostumisestakin, huuto siksi, ettei päästykään bussilla isin työpaikalle. Pääsimme kotiin, herätin Ronjan vaunuista ja istutin hänet autokaukaloon ja lähdimme asioille autolla. Huoh.

Tarina jatkuu. Parkkeerasin parkkipaikalle, jossa saa pysäköidä parkkikiekolla. Tai on ainakin ennen saanut. Siinä uskossa olin aina siihen saakka, kun tulimme takaisin parin tunnin päästä asiamme hoidettuamme. Jo kaukaa näin, että tuulilasissa on jotain. Olimme myöhässä kahden tunnin ajasta ja olin ihan varma, että sakot tuli. Kirosin jo mielessäni huonoa tuuriani, toistamiseen tänään. Kyseessä ei kuitenkaan ollut sakkolappu, vaan kaksi parkkikuittia, joilla oli maksettu autolleni parkkiaikaa! Olin ihan varma, että olen piilokamerassa. Katselin vaivihkaa ympärilleni ja huomasin, että kyseinen parkkipaikka ei toimikaan enää kiekolla, vaan rahalla! Hämmästykseni vain kasvoi, joku oli käynyt laittamassa autooni nuo laput, etten saisi sakkoja. Eikä yhtä, vaan kaksi kertaa. Kyseisellä parkkipaikalla saa ensimmäisen tunnin ilmaiseksi, joten salaperäinen auttaja (vai oliko heitä useampia?) oli hakenut tunnin välein minulle parkkiaikaa. Onko tällaisia ihmisiä todellakin olemassa? Jos olet siellä, kiitos. 

Kaikesta tästä pää pyörällä unohdin kotimatkalla pysähtyä kaupassa ostamassa herkkuja syntymäpäiviään viettävälle perheenpäälle. No, onneksi pinaattikeitto ja pakkasesta sulatetut anopin leipomat pullatkin kelpasivat. Ihana arki.

Sattuuhan sitä

Blogiystäväni Vilukissi tunnusti, kuinka oli etsinyt puhelintaan puhuessaan siihen. Vilukissin tunnustuksesta rohkaistuneena päätin minäkin tunnustaa vastaavanlaisen tapauksen. Ruusu nukkui tänään pihalla vaunuissa. Heräili sieltä sitten ja nostin sisälle ja rupesin imettämään. Siinä syöttäessäni sitten mietin, että olen nyt tässä sitten jumissa, enkä pääse hakemaan, jos se vauva sattuu tuolla ulkona nyt heräämään. Että sattuu sitä.

Maitoa, olkaa hyvä

Kiitos Salamatkustajalle tästä! Jotenkin on ajankohtainen aihe, joten en voi olla jakamatta. Tervetuloa kahville!     

Käy myös Project Maman luona tarkistamassa, oletko valeäiti. Itse joudun tunnustamaan syyllisyyteni.

Maalla on mukavaa

Etelä-Suomen reissulla vei ystävien koira ja sen talutus voiton jopa Korkeasaarten eläimistä. Todellista neitiä vaan maaseudun tuoksut ottivat vähän nenään ja ulkoilu piti suorittaa osin nenästä kiinni pitäen. Myönnetään toki, että tuo takana oleva kasa tuntui myös äidin aisteissa. 

Soitinko huonoon aikaan?

Sain tänään puhelun puhelinmyyjältä. Siinä ei varsinaisesti ole mitään uutta, mutta myyntiartikkeli oli uusi. Maija (nimi muutettu) langan toisessa päässä kauppasi estopalvelua, jolla voisi estää suoramarkkinoinnin puhelimeen. Siis mitä. En oikeasti saanut sanaa suustani hetkeen. Mietin vain kuumeisesti, kuka ystäväni on tämän pilapuhelun takana. Tokaisin sitten vain nauraen, että enpä tiennytkään estopalveluita kaupattavan ja juuri puhelimitse. Esittelystä selvisi, että samaan pakettiin olisi saanut eston myös sähköpostiin. Ja tietenkin kyse oli maksullisesta palvelusta. Kysyin sitten myös, että eikös sen eston saa jostain ihan ilmaiseksikin, mutta ei kuulemma näin laajana. Ei tietenkään. Tässä vaiheessa jo melkein nauroin ääneen, mutta sain sanottua, että ette te soittajat nyt niin paljon häiritse, että olisin valmis maksamaan häätämisestänne, halvempaa on jättää vastaamatta. Sitä paitsi tämä oli ainakin hauskaa.

P.s. Liityin uuden kuntosalin jäseneksi KAHDEKSI VUODEKSI. Toivon vierailuja kertyvän kuussa enemmän kuin blogikirjoituksia tammikuussa. Koska toisin kuin blogin kirjoittamatta jättämisestä, siitä pitää maksaa, osallistut eli et.

Kuntapäättäjä

Sain postissa kuntapäättäjille suunnatun kyselyn kirjaston käytöstä. Hihittelin siinä lukiessani, että no johan on tullut väärään osoitteeseen. Tarkemmin sitten asiaan perehdyttyäni tajusin, että kuntapäättäjillä tarkoitettiin valtuutettuja sekä lautakuntien jäseniä. Eli myös minua. Olen kuntapäättäjä! Pitänee kirjoittaa ja lukea tuota samaa lausetta nyt muutaman kerran, että jää päähän.

Tämä kuntapäättäjä on nyt kyllä huonosti päässyt vielä päättämään mitään. Paikkahan minulla siellä nuorisolautakunnassa on, olenkohan siitä täällä maininnut? Ensimmäinen kokouskin oli ja samaan aikaan tietenkin Siirin korvalääkäri. Korvalääkäri voitti. Seuraava kokous olisi ollut ensi viikolla, mutta sekin peruttiin. Eli pääsen pätemään vasta huhtikuun lopulla. Neljä vuottahan se pesti nyt kestää, että eiköhän tässä ehdi. Tottua siihen kuntapäättäjä nimeenkin.

Kiirekin on suhteellista

Tänäkin aamuna Viivi ja Wagner osuivat niin oikeaan. http://www.hs.fi/viivijawagner/. Kiireetöntä päivää!

Toim. huom. Tämä linkki näyttää vievän aina kulloisenkin päivän sarjakuvaan. Sarjakuva, johon viittaan, on siis ollut kyseisen linkin takana 20.2.09. (Ja on löydettävissä sieltä kyllä edelleen.)

Jouluko sen tekee?

Nimittäin tämän unohtelun ja liikuttumisen. Molempia olen harrastanut aina, mutta nyt alkavat karata käsistä. Tapasimme eilen taas serkkujen kanssa. Tapaaminen alkoi sillä, että muovipussillinen tavaroita vaihtoi omistajia, olivat unohtuneet edelliskerralla. Ja päättyi siihen, että meiltä puuttuu purulelu, tuttinauha ja lista serkkujen osoitteita. Yllättävän vähän. Saimme kuitenkin jotain vaihdossa, sillä autostamme löytyi paitsi kolme ylimääräistä lapasta myös yksi ylimääräinen telakka! Kaikki lapsiperheet tietänevät, mitä tarkoitan tässä telakalla, sellaista telinettä, johon vauvan kaukalon saa kiinni. Enkä ollut tätä ylimääräistä uloketta takapenkillä edes autosta poistuessani huomannut, kerännyt vaan Siirin ja tavarani siitä ympäriltä tyytyväisenä. Vasta hetken päästä tulin tästä tietoiseksi, kun Timo, perheemme (tämänhetkinen) aivot ja muisti, tästä minulle ilmoitti vilkaistuaan takapenkille. Huh.

Entäs se liikuttuminen. Kauniille ja rohkeille itkeminen nyt ei ole mitään uutta, eikä edes ihmeellistä, ovathan he tuttuja vuosien takaa. Mutta mitä tehdä, kun silmät kostuvat Idols-finaalia katsellessa, Soneran mainoksen aikana ja Etelä-Pohjanmaan Osuuskaupan lehdestä lukiessa, miten he lahjoittavat joka joulu lelulahjakortin Seinäjoen sairaalalle.

En taida voida syyttää joulua, tai sitte se on alkanut jo elokuussa. Taitaa olla tämä äitiys ja sen mukanaan tuomat ilot, mikä tämän tekee. Ei siis kestä kuin loppuelämän enää!