Olen nyt viime viikot paininut itseni kanssa erään asian ympärillä. Ja tuo asia on uusi hieno tietokoneemme, jonka ääressä nytkin istun ja teille kirjoitan. Keittiössä. Niin, keittiössä. Nimenomaan siis tämä sijainti on tässä se painiottelun aihe.
Kannettavamme sanottua sopimuksen irti, päätimme muuton yhteydessä sijoittaa myös uuteen tietokoneeseen. Päädyimme pöytämalliin, koska tässä uudessa tuvassa meillä on työhuone, jonne kone oheistarvikkeineen uppoaa vallan kivuttomasti. Työhuone-malli kiehtoi myös, koska ajattelin, että nyt lapsemme kasvaessa ei hänen tarvitse tottua siihen, että kone hallitsee elämää ja on koko ajan päällä, vaan sitä käytetään silloin kun tarvitaan. Kaunis ideologia, eikö vain.
No. Konehan piti saada heti paketista pois ja koska työhuoneemme oli tuossa vaiheessa vielä lähinnä varaston näköinen (ja on sitä kyllä edelleen) kone iskettiin keittiöön. Ja koska myös keittiössä meillä on hyvin nyt tilaa, sehän sopii tähän mainiosti. Ja kone on lisäksi kaunis, joten se ei haittaa edes esteettistä minää.
Ja nyt päästään siihen pelottavaan osaan: alan tottua koneen läsnäoloon keittiössäni! Miten mukavaa on kuunnella radiota, etsiä Spotifysta uusia biisejä, katsoa Yle Areenasta edellisviikon Kotikadut ja Uutisvuodot, kaikki tämä samalla kun siivoat, laitat ruokaa ja tiskaat. Sillä sitähän me kotiäidit teemme, elämä pyörii hyvin pitkälti keittön ympärillä. Lapsen on saatava ruokaa monta kertaa päivässä ja sotkuahan siitä tulee joka kerta, varsinkin yksivuotiaan kanssa, joka syö itse.
Olemme siis juuri siinä tilanteessa, johon en halunnut. Olinko muuta halutessani siis vain jäärä, joka ei suostu ymmärtämään, että teknologian läsnäolo keittiössä on tätä päivää ja ok, vai olinko oikeassa yrittäessäni säästää lapseni tältä jatkuvalta informaatiotulvalta, mitä kone eteemme jatkuvasti suoltaa? Saahan sen kiinni, joo, mutta entäs jos tulee päivä, etten laita sitä kiinni? Olenko nyt matkalla todelliseen riippuvuuteen, josta ei ole pakotietä ja ennenkaikkea, altistanko lapseni samaan?
