Merkitystä etsimässä

Kuulin radiosta mainoksen, joka pysäytti. Kehitysvammainen suomalainen muusikko kertoi, kuinka hänellä menee hyvin, mutta kehitysvammaisella kollegalla kehitysmaassa ei. Samoihin aikoihin luin, kuinka viisi opettajaa otti ja lähti maapallon toiselle puolelle, mukanaan avustuspaketteja ja unelma tehdä maailmasta edes vähän parempi paikka. Minä taas vastaanotin valtuustossa vetoomuksen vammaisten kuljetuspalveluista.

Tänään alkaa vanhustenviikko. Kuten moni muukin päättäjä, olen lukenut monisanaisia ja tunteita herättäviä raportteja ja selvityksia vanhustenhoidon tilasta. Samaan aikaan poden huonoa omaatuntoa, kun en ehdi tarpeeksi usein vierailla iäkkään mummani luona. Sanonta suutarin lapsilla ei ole kenkiä on sekin ehtinyt jo konkretisoitua. Nyt jo nauran tilanteelle, kun kunnallisvaalien alla hoidin lapsia kotona ja tein samalla vaalityötä. Työn alla oli vaaliohjelman lähiruokakirjaus, kun samaan aikaan lämmitin lapsille einespinaattilättyjä mikrossa. Silloin tuli itku.

Elämä on valintoja täynnä. Tarvitsemme heitä, jotka tekevät vapaaehtoistyötä ja likaavat kätensä auttaakseen hätää kärsiviä. Yhtä paljon tarvitsemme kuitenkin myös heitä, jotka perehtyvät papereihin, etsivät epäkohtia ja tekevät tärkeitä päätöksiä, jotka mahdollistavat inhimillisen elämän jatkumisen huonoinakin aikoina. 

Näin vaalien alla sitä joutuu ja saa miettiä, miksi teen tätä hommaa. Miksi väännän ja yritän ymmärtää. Olen poissa kotoa, karsin liikunnasta, enkä ehdi ystävän luo kylään. Tällaisena kauniina syyssunnuntaina voisi vaikka pistää eväät reppuun ja lähteä laavulle laskemaan ohilentäviä lintuja. Tai sitten voi kaivaa esiin monisataasivuisen esityslistan, tyhjän paperin kolumnin kirjoitusta varten tai suunnitella vaalistrategiaa puolen vuoden päähän.

Eivät nämä tietenkään ole täysin toisiaan poissulkevia tekemisiä. Vienhän minä lasten vanhoja vaatteita keräykseen niitä tarvitseville, lahjoitan kuukausittain rahaa järjestöille ja osallistun tempauksiin. Enemmän osallistumisen estää kuitenkin aika, sen rajallisuus. 

Missä se oma paikka sitten on? Haluan auttaa ja vaikuttaa, olla hyödyllinen. Tulisiko tehdä enemmän lähipiirissä? Vaikutanko sittenkin enemmän kasvattamalla omia lapsia kotona tai töissä oppilaita ohjatessa? Olisiko minusta enemmän hyötyä paikallisissa avustusjärjestöissä? Vai olisiko julkisilla sanomisillani kuitenkin jotain merkitystä? Voisinko saada jotain pientä liikettä jossain aikaan? 

Kolumni Eparissa lokakuussa 2014

Onnellisuusprojekti

Vanha sanonta kuuluu, että onni löytyy pienistä asioista. Auringosta, kahvikupista, hymystä tuntemattomalta. Olen pohtinut tätä väittämää viime aikoina, sillä on väitetty myös toisin. Anna Perho, jota pääsin kuuntelemaan pari viikkoa sitten, on sitä mieltä, että onni syntyy isoista asioista. Hän väittää, että jos puoliso lähtee, sairastuu tai talo menee alta, on vaikea iloita pienistä asioista.

Toisessa koulutuksessa (Stressinhallinnan intensiivikurssi!) tämä väite kumottiin täysin. Kouluttaja, mentaalivalmentaja Minna Marsh esitti onnellisuuden tieteellisten tutkimusten valossa, joissa oli osoitettu, että 50% onnellisuudesta määrittelee geni, joka ilmenee sekä negatiivisena että positiivisena. Ne, joilla tämä geeni on negatiivisena, ovat taipuvaisempia masennukseen, kuin positiivisen geenin omistajat. Tämä puolet on tavallaan onnellisuuden lähtötaso. Olosuhteet, eli juuri kaikki ulkoiset seikat, kuten terveys, perhe ja aiemmat kokemukset, määrittelevät vain 10%. Siis vain 10. Jäljelle jäävä 40% koostuu omista valinnoistamme. Eli niistä arkisista jutuista, ajankäytöstä, liikunnasta, ruokavaliosta, suhtautumisesta asioihin.

Tämän ajatuksen mukaan voisimme siis olla täydellisen onnellisia, vaikka menettäisimme kaiken omaisuutemme tulipalossa ja vielä perhekin menisi mukana. Näin äkkiä tuntuu mahdottomalta. Mutta onko se?

Itse en ole vielä kovin pitkällä tämän ajattelun kanssa, mutta matka on alkanut. Onnellisuusprojekti alkaa nyt. Siihen kuuluu päivittäisiä valintoja, jotka pyrin tekemään siten, että ne edistävät onnellisuuttani. Ymmärrän rajallisuuden ja sen, että varsinkin kaksi pienintä ovat minusta kovin riippuvaisia, enkä voi laittaa itseäni aina edelle. Aion kuitenkin tehdä niinkin ja olen jo aloittanut. Pidän kiinni omista jutuistani ja järjestän niihin aikaa, toteutan itseäni tuntematta huonoa omaatuntoa.

Ja jotain olen jo ymmärtänyt. Olen tajunnut, että olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani ja siksi olen ainut, joka asialle voi jotain tehdä. Vaikka en erityisen onnettomaksi ole tuntenut itseäni tähänkään asti, myönnän ajoittain sortuneeni syyttelemään muita omasta huonosta olostani. Siten asiat eivät kuitenkaan etene tai muutu.

Loppuun vielä Anna Perhon opeista. Vaikka hän ei onnellisuuden määrittelyssä vakuuttanutkaan, toi hän esiin monia muita hyvältä kuulostavia keinoja arjenhallintaan. Yksi niistä oli aikapäiväkirja. Aikapäiväkirjaan merkitään noin tunnin tarkkuudella, mihin aikaa kuluu. Sen avulla voi hyvin tarkistaa, mihin aika oikeasti kuluu, jos se ei tunnu riittävän. Jos todellisuus ei vastaa arvoja, on syytä tehdä jotain.

11. luukku: Jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan

Siirin innostus Leevi and The Leevingsiin ei ole laantunut, vaan Melkein Vieraissa -levyä on kuunneltu säännöllisesti nyt jo varmaan vuoden verran. Tänään legoleikkien lomassa jäin oikein kuuntelemaan, kun Stella esitti Elämä ikkunan takana -biisin. 

Meillä ei aamuisin ole yleensä kiire minnekään ja viime aikoina on nukuttu jopa hämmästyttävän myöhään, aina yhdeksään saakka. Toisinaan olisi kuitenkin kiva jäädä sinne peiton alle lämpimään. Tänään se tunne oli erityisen vahva, siksi ehkä pysähdyinkin kuuntelemaan juuri tätä kappaletta.

Löysin myös Emma Salokosken esittämän version, joka on vähintään yhtä kaunis kuin Stellankin tulkinta. Nauttikaa. Olkoon aamunne kiireettömiä. 

Ajanhallintaa

Kolumni Eparissa 9.5.2012

Osallistuin viikonloppuna koulutukseen jossa käsiteltiin ajanhallintaa. Esittelytekstissä kerrottiin menetelmän sopivan esimerkiksi kiireisille äidielle, joten odotukset kipusivat korkealle. Tiedän ja yritän muistaa ja lohduttaa itseäni sillä, että ihan kaikkea tässä kotiäidin kaaoksessa en voi hallita. Tilanteissa, joissa maitomuki kaatuu juuri puettujen kyläilyvaatteiden päälle, lapsi on piirtänyt kokouspapereihin mustalla tussilla peittäen oleelliset osat tai kakka alkaa haista juuri lähdön hetkellä kun toppahaalarit on saatu päälle, tarvitaan enemmän mielen- kuin ajanhallintaa. On kuitenkin hyvä tietää, miten edes niitä muutamaa seikkaa, joihin voin vaikuttaa, voisi saada järkeistettyä.

Työpajassa käytiin läpi David Allenin kehittelemää Getting things done -menetelmää. Menetelmä perustuu ihan järkevään ajatukseen siitä, kuinka tehtävät tulee ensin käydä läpi kysyen, voinko tehdä tälle jotain. Jos vastaus on ei, on vaihtoehtoina joko deletoida tai arkistoida tehtävä ”ehkä joku päivä”-kansioon. Yksinkertaista. Kyllä vastaukselle oli sitten enemmän vaihtoehtoja. Alle 2 minuuttia vievät tehtävät Allen kehottaa tekemään heti. Jos ei onnistu, niin sitten jaotellaan: seuraavaksi tehtävien listalle, kalenteriin myöhempää hoitoa varten tai jollekin muulle hoidettavaksi. Tehtäviä voi näiden lisäksi jakaa myös niiden kontekstien mukaan, toisten hoitaminen onnistuu vain työpaikalla, kun osan tehtävistä saa tehtyä myös kotona. Olennaisena osana järjestelmään kuuluvat tarkistukset, aina viikottain tehtävistä vuosittaisiin.

Yksi menetelmän ja koulutuksen tärkeimmistä anneista ja opeista oli mielestäni kahden minuutin sääntö. Liian usein tulee lykättyä pieniä asioita tuonnemmaksi, niin kotona kuin esimerkiksi yhdistyshommissakin. Sitten kun ne kasaantuvat, onkin liikaa tekemistä ja soppa valmis. Monien pienellä vaivalla hoituvien hommien suorittaminen samantien helpottaisi varmasti. Okei, nykyisessä elämäntilanteessa tässäkin on omat rajoituksensa. Vaikka kuinka yritän vastata tekstiviesteihin heti ne saatuani, tietävät läheiseni, että usein vastaaminen jää kokonaan. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että minut aika usein keskeytetään. Silloin ajatus katkeaa ja kun se muutenkin on hataralla pohjalla, unohtuu kokonaan. Mutta on paljon muita pieniä hommia, jotka voisi hoitaa niiden ilmaantuessa. Jostain täytyy toki kaivaa se motivaatiokin, jota esimerkiksi tiskikoneen tyhjentämiseen ei aina ole helppo löytää.

Ylikuormittumista tämäkään menetelmä ei estä, ellei heti jaotteluvaiheessa jaa omia hommiaan muille. Ei liene keinoa, jolla tehtävänsä saa järjestykseen, jos niitä lähtökohtaisesti on liikaa. Seuraavaksi yöpöydällä lukemista odottaakin Anna Perhon Anna palaa, joka lupaa tarjota ruuhkavuosiin räväkän eloonjäämisstrategian. Ja nyt kun kirjasto menee kesäksi kiinni ja laina-aikaa tuli aina syyskuulle saakka, ehdin luultavasti opuksen lukeakin.

Hiljainen huhtikuu

Huhtikuu on hiipinyt salakavalasti ohi. Paljon siihen kuitenkin on mahtunutkin: kaksi pientä hammasta, kylppärirempan aloitus, sairastelua, uusi ihana serkkutyttö, kokouksia, pätkä isyyslomaa. Kevään odotusta. Blogin kirjoittamiselle on siis jäänyt vähemmän aikaa. Täällä kuitenkin ollaan edelleen. Pieni tauko on lisännyt intoa kirjoittaa, joten kuulemisiin. Niin ja ihanaa vappua, toivotaan aurinkoa!

Läpsystä vaihto!

Ruuhkavuodet ovat täällä. Vaikka lapsia on vain yksi (varsin vilkas tosin, vastaa vähintään kahta rauhallisempaa) on menojen järjestäminen välillä jo aika haasteellista. Tämä johtuu tosin vanhemmista ja heidän menoistaan, sillä eipä tuolla pienimmällä vielä mitään menoja ole. (Paitsi uimaan olisi koko ajan menossa ja naapuriin leikkimään, mutta niille menoille ei onneksi ole lukkoon lyötyä aikaa. Tärkeintä kai on, että aikaa löytyy!) Joka tapauksessa tapaan perheen toista aikuista nykyään lähinnä keittiön pöydän ääressä kalenterin kanssa. Työmatkat, jumpat, spinningit ja salit, kokoukset sekä vielä mahdolliset muut virkistymiset on kaikki saatava sopimaan samaan kalenteriin ja mielellään eri aikoihin. Ovella vaihdetaan vahtivuoroa välillä lennosta. Illalla, kun on pesty ja puettu, viety nukkumaan ja saatu koti suunnilleen järjestykseen makaa sohvalla vähintään yksi kohtuuväsynyt vanhempi. Päälle pakolliset facebookit ja bloggailut niin se on siinä. Kollega totesi tänään tyky-päivässä, että näin töissä ollessa osaa arvostaa viikonloppujakin enemmän kuin kotona ollessa. Niin totta! Siksi loppuun vanha ihana suosikkini, Easy. Sunnuntaita odotellessa.