Onnellisuusprojekti

Vanha sanonta kuuluu, että onni löytyy pienistä asioista. Auringosta, kahvikupista, hymystä tuntemattomalta. Olen pohtinut tätä väittämää viime aikoina, sillä on väitetty myös toisin. Anna Perho, jota pääsin kuuntelemaan pari viikkoa sitten, on sitä mieltä, että onni syntyy isoista asioista. Hän väittää, että jos puoliso lähtee, sairastuu tai talo menee alta, on vaikea iloita pienistä asioista.

Toisessa koulutuksessa (Stressinhallinnan intensiivikurssi!) tämä väite kumottiin täysin. Kouluttaja, mentaalivalmentaja Minna Marsh esitti onnellisuuden tieteellisten tutkimusten valossa, joissa oli osoitettu, että 50% onnellisuudesta määrittelee geni, joka ilmenee sekä negatiivisena että positiivisena. Ne, joilla tämä geeni on negatiivisena, ovat taipuvaisempia masennukseen, kuin positiivisen geenin omistajat. Tämä puolet on tavallaan onnellisuuden lähtötaso. Olosuhteet, eli juuri kaikki ulkoiset seikat, kuten terveys, perhe ja aiemmat kokemukset, määrittelevät vain 10%. Siis vain 10. Jäljelle jäävä 40% koostuu omista valinnoistamme. Eli niistä arkisista jutuista, ajankäytöstä, liikunnasta, ruokavaliosta, suhtautumisesta asioihin.

Tämän ajatuksen mukaan voisimme siis olla täydellisen onnellisia, vaikka menettäisimme kaiken omaisuutemme tulipalossa ja vielä perhekin menisi mukana. Näin äkkiä tuntuu mahdottomalta. Mutta onko se?

Itse en ole vielä kovin pitkällä tämän ajattelun kanssa, mutta matka on alkanut. Onnellisuusprojekti alkaa nyt. Siihen kuuluu päivittäisiä valintoja, jotka pyrin tekemään siten, että ne edistävät onnellisuuttani. Ymmärrän rajallisuuden ja sen, että varsinkin kaksi pienintä ovat minusta kovin riippuvaisia, enkä voi laittaa itseäni aina edelle. Aion kuitenkin tehdä niinkin ja olen jo aloittanut. Pidän kiinni omista jutuistani ja järjestän niihin aikaa, toteutan itseäni tuntematta huonoa omaatuntoa.

Ja jotain olen jo ymmärtänyt. Olen tajunnut, että olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani ja siksi olen ainut, joka asialle voi jotain tehdä. Vaikka en erityisen onnettomaksi ole tuntenut itseäni tähänkään asti, myönnän ajoittain sortuneeni syyttelemään muita omasta huonosta olostani. Siten asiat eivät kuitenkaan etene tai muutu.

Loppuun vielä Anna Perhon opeista. Vaikka hän ei onnellisuuden määrittelyssä vakuuttanutkaan, toi hän esiin monia muita hyvältä kuulostavia keinoja arjenhallintaan. Yksi niistä oli aikapäiväkirja. Aikapäiväkirjaan merkitään noin tunnin tarkkuudella, mihin aikaa kuluu. Sen avulla voi hyvin tarkistaa, mihin aika oikeasti kuluu, jos se ei tunnu riittävän. Jos todellisuus ei vastaa arvoja, on syytä tehdä jotain.