Sivut

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Liian erilainen?

Puhumme koulussa paljon siitä, kuinka ketään ei saa kiusata. Meillä on kiusaamisen vastaiset kampanjat ja kaikki koulut ovat jo Kivoja. Opetamme, että jokainen on erilainen ja hyväksyttävä sellaisena kuin on. Heristämme helposti sormea, kun oppilas haukkuu toista. Kuinka erilainen koulussa saa kuitenkaan olla? 

Viikonlopun nollaushetkiini on muutaman kuukauden ajan kuulunut House of Lies, amerikkalainen sarja konsulteista ja heidän häikäilemättömästä työstään. Kaikessa viihdyttävyydessään ja karuudessaan tuossa sarjassa onnistutaan myös kyseenalaistamaan ja ravistelemaan. Päähenkilöllä Marty Kaanilla, joka on oikein perinteinen machojen macho, on poika, joka pukeutuu naisten vaatteisiin. Sarjassa poika taistelee ympäristöään vastaan; hänen ei esimerkiksi anneta esittää koulumusikaalin naispääosaa, vaikka hän selvästi tekee sen parhaiten. Olisimmeko me valmiita hyväksymään tämän pojan kouluumme ja antamaan hänelle tilaa olla oma itsensä?

Nuorisotutkimusseuran ja Setan tuoreessa tutkimuksessa, johon osallistui noin 1 600 sateenkaarinuorta, todettiin että seksuaalivähemmistöt jäävät edelleen vaille huomiota kouluissa. Sateenkaarinuorilla tarkoitetaan homoja, lesboja, biseksuaaleja, transnuoria, intersukupuolisia ja queer-nuoria, sekä muita nuoria, jotka haastavat sukupuolen ja seksuaalisuuden normeja. Heitä ei näy materiaaleissa, ei kirjojen kuvituksissa eikä koulujen käytävilläkään. Tutkimuksen mukaan tilanne on onneksi vähän parantunut muutamassa kymmenessä vuodessa ja homoista kyllä puhutaan. Heitä kerrotaan kyllä olevan olemassa, mutta millään tavalla ei käsitellä sitä, että heitä voisi olla jopa omassa koulussa tai luokassa. Heidät ikäänkuin suljetaan koulujen ulkopuolelle. Ongelma ei nykyään olekaan se, että erilaisia ei hyväksytä, vaan juuri se, että heidät on tehty näkymättömiksi. 

Aikuisten yhteiskunnassa seksuaalivähemmistöt näkyvät ja kuuluvat tällä hetkellä hyvin. On ymmärretty, että heitä on olemassa. Viimeistään tasa-arvoista avioliittolakia käsiteltäessä jokainen syrjäkyläläinenkin tuli tietoiseksi. Homot eivät kuitenkaan vain putkahtele jostain tultuaan aikuisiksi, vaan he kasvavat omanlaisiksi heti lapsesta asti. Osa varmasti tulee tietoiseksi suuntaumisestaan vasta myöhemmin, mutta aika moni taistelee pienestä asti oman identiteettinsä kanssa. 

Olemme kaikki kasvaneet lapsista nuoriksi ja aikuisiksi. Kipuilulta tuossa kasvuprosessissa on tuskin välttynyt kukaan. Voin vaan kuvitella, miten paljon kipuilee nuori, joka ei koekaan kuuluvansa suureen heteroenemmistöön. Jokainen lapsi ja nuori haluaa kuulua joukkoon ja tarvitsee samaistumiskohteita. He haluavat olla ihan tavallisia ja normaaleja, kuten kaikki muutkin. Jos normaalina esitetään koko ajan kuitenkin jotain ihan muuta, kuin mitä tuntee sisällään, syntyy ristiriitoja. Kukaan ei koskaan kerro, että on ihan ok ajatella noin. Silloin lapsi tai nuori joutuu ehkä piilottelemaan todellista minäänsä. Me kaikki tiedämme, miten siinä käy.

Tutkijat ehdottavat kouluihin moninaisuutta. Yhtenä osana siitä kaavamaisen sukupuolittuneisuuden vähentämistä. Jaamme edelleen oppilaita tyttöihin ja poikiin, usein vanhasta tottumuksesta. Tiedämme, että kaikki tytöt eivät mahdu samaan muottiin, eivätkä pojatkaan ole samasta puusta. Miksi sitten koitamme väkisin saada siihen välille rajaa? Myös homottelulle olisi saatava loppu. Se ei ole harmitonta, vaan osaltaan ylläpitää syrjiviä asenteita. 


Yksi tabu kouluissa on opettajien seksuaalinen suuntautuminen. Kouluihin toivotaan usein lisää miesopettajia, jotta pojilla olisi miehen malli. Minä toivoisin kouluihin lisää sateenkaariopettajia, jotta nuorilla, jotka eivät mahdu perinteisen naisen tai miehen rooliin, olisi malli myös.

Kolumni Luokanopettaja -lehdessä 8.4.2015

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Omakehu haisee

”Kaikkea te kans keksitte”, tokaisi tuttava, kun kuuli järjestämästämme vaalitapahtumasta Touhutalossa, eli lasten sisäleikkipuistossa. Kyllä, tyydyin toteamaan, enkä jatkanut, että vielä hullumpiakin ideoita löytyy.  Perinteiset vaalikahvit ja -makkarat ovat kyllä toimivia konsepteja, mutta on piristävää tehdä välillä jotain muuta. Perustehtävä ei kuitenkaan muutu, itseään on myytävä, jos ääniä haluaa saada.

Vaikka nyt käydään jo neljännet vaalit, joissa olen itse ehdokkaana, on itsensä markkinoiminen silti välillä vaikeaa. Ne muutamat muut vaalit, kun töitä on tehty toisten ehdokkaiden eteen, ovat olleet paljon helpompia. Jonkin verran olen kuitenkin kehittynyt. Viime vaaleissa jaoin esitteitäni jo tanssitunneilla ja keitin vaalikahvit leikkipuiston äideille, omille tutuilleni. Nyt on työkavereita informoitu jo hyvissä ajoin. Facebook on myös helpottanut oman lähipiirin lähestymistä, siellä kun on muutenkin sallittua kertoa vain niistä hyvistä hetkistä.

Etenkin omille tutuille ja oman viiteryhmän jäsenille itsensä kehuminen on vaikeaa. Se on hullua, sillä juuri näistä ryhmistä löytyy usein paljon äänestäjiä! Minuakin on varmasti äänestänyt aika moni kaveri ja usea opettaja. Silti heille itsensä kehuminen on kaikista vaikeinta. 

Muistan, kuinka ensimmäisissä kunnallisvaaleissani 2008 arastelin lähestyä sukulaisiani sähköpostilla omasta ehdokkuudestani. Ihmisiä, jotka ovat minut tunteneet vauvasta asti. Ystäville ja sukulaisille itsensä markkinointi onkin ehkä vaikeaa juuri siksi, että he todella tuntevat sinut. H tietävät, että et kotona ole aina se korrektisti asioissa pysyvä ja faktoilla mielipiteensä perusteleva tyyppi, jollaisia päättäjiksi kaivataan. Heidän kohdallaan riittääkin, että kerrot olevasi ehdolla, muu on jo tiedossa, niin hyvässä kuin pahassa. Niin ja opettajille nyt vaan on vaikea markkinoida mitään, he kun tietävät aina paremmin ja jotain menee pieleen kuitenkin.


Hulluinta on se, että kaikista vaikeinta on vastata kysymykseen, miksi juuri minua pitäisi äänestää. Kysymys, joka esitetään joka paikassa ihan varmasti ja johon vastaamista korostetaan ja kehotetaan harjoittelemaan jokaikisessä vaalikoulutuksessa. Vaatimattomuus kun kaunistaa. Pelkästään naaman varaan ei kuitenkaan tässä iässä enää kannata laskea, sillä kun ei pelkästään eikä kaikilta ääniä heru. Omakehu siis haisee jatkossakin. 

Kolumni Eparissa 1.4.2015