Opettajista osallisuusautomaatteja?

Luin kotona lapsille Tatun ja Patun Oudot kojeet -kirjaa. Aamutoimiautomaatin, inhokkiruokailmaisimen ja hattuavaimen joukossa oli myös karvanlisääjä. Sillä saa perunaliiman avulla lisää karvoja ihan minne haluaa. Kaikessa ihmeellisyydessänkin ainakin lasten mielestä ihan hauska laite. Tarjottiin isillekin ratkaisuksi harventuneeseen hiuspohjaan. Kun luin muita esimerkkejä käyttötarkoituksesta ja -kohteista, ei enää kuitenkaan naurattanut. Karvantekokonetta tarjottiin ratkaisuksi tilanteisiin, joissa lasten tulisi näyttää aikuisilta, kuten esimerkiksi päästäkseen kokouksiin, joissa päätetään lasten asioista. En tiedä onko kirjailija tässä hakenut jotain suurempaa sanomaa, vai onko kyseessä sattuma, mutta minuun tämä kolahti.

Osallisuus tarkoittaa mahdollisuutta vaikuttaa ympäristöönsä ja olla osa yhteisöä. Osallisuus kuuluu myös lapsille. Lapselle tärkeitä yhteisöjä ovat yhtälailla oma perhe, lähiympäristö, koulu kuin harrastusryhmäkin. Lasten osallisuutta näissä yhteisöissä tukee tukea. Näin ei valitettavasti aina ole. Vuonna 2013 kouluterveyskyselyyn vastanneista oppilaista 43% ei koe tulevansa kuulluksi koulussa. Nuorisobarometrissa niinikään 43% nuorista kokee, että eivät voi vaikuttaa kotikuntansa asioihin. Nämä tulokset ovat hälyttäviä. 

Kouluissa luonnollinen väylä oppilaiden osallistamiseen on oppilaskunta. Oppilaskunnan olemassaolon takaa nykyään laki: vuoden 2014 alusta voimaan tullut perusopetuslaki velvoittaa koulut järjestämään oppilaskuntatoimintaa. Myös uusissa opetussuunnitelmissa osallisuus tulee olemaan isossa roolissa. Valmisteilla olevat opetussuunnitelman perusteet pohjaavat oppimiskäsitykseen, jossa oppilas on aktiivinen toimija. 

Osallisuus on kuitenkin paljon enemmän, kuin oppilaskuntatoiminta. Lasten tulee voida vaikuttaa myös muualla, omissa luokissaan, välitunneilla, kaikessa mitä he koulussa tekevät. Koulu on lasten työpaikka, ja kukapa meistä haluaisi tehdä töitä paikassa, jossa kaikki sanellaan ylhäältä päin, emmekä voisi vaikuttaa yhtään mihinkään.

Suurin haaste ja este osallisuuden tiellä ovat kuitenkin opettajat. Olen itse malliesimerkki. Olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä lasten tulee saada vaikuttaa. En kuitenkaan voi välillä sietää ratkaisuja, joita oppilaat haluavat. Huomaan välillä jo kysyessäni, että minulla on hyvinkin vahva näkemys siitä, mitä heidän mielipiteensä tulisi olla. Ja kun se ei sitä olekaan, ollaan törmäyskurssilla.

Tottakai opettajat ovat ammattilaisia ja vastuu oppimisesta on heillä. Lasten ottaminen mukaan päätöksentekoon ei vie ammattitaitoa opettajalta. Opettajalla on edelleen vastuu oppilaiden ohjaamisesta oikeaan suuntaan. Opettaja ei voi antaa lasten tehdä itselleen vahingollisia päätöksiä, sitä ei ammattietiikkakaan salli.

Yksi iso osa osalliseksi ottamista on tiedon välittäminen. Meidän tulee kertoa oppilaillemme selkeästi, mitä heiltä vaaditaan. Esimerkiksi arvioinnin perusteet on oltava selvillä myös oppilailla, jotta he voivat tehdä omaa oppimistaan koskevia päätöksiä. 

Osallisuutta voidaan perustella myös sillä, että vaikuttaminen pitää oppia. Suomi on edelleen onneksi demokraattinen maa, jossa kaikilla on oikeus osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Kiinnostus yhteisiä asioita kohtaan ei kuitenkaan syty yhtäkkiä kun lapsista tulee täysi-ikäisiä. Lasten tulee oppia pienestä pitäen, että heidän mielipiteensä ovat arvokkaita, vain näin he näkevät oman osallistumisensa arvon. Lasten osallistuminen saakaan olla pelkästään toimintamenetelmä, projekti tai pedagoginen niksi, vaan heitä kunnioittava asenne, joka näkyy kaikessa toiminnassa.

Varmasti tulee tilanteita, joissa todetaan, että yhteisessä päätöksenteossa on epäonnistuttu. Näin käy kaikille, iästä ja asemasta riippumatta. Tatun ja Patunkin kokeilut ovat varmasti välillä epäonnistuneet. Ainakaan minä en vakuttunut kaikista kirjan jutuista, eikä meille taideta sitä karvanlisääjääkään hankkia. Tatu ja Patukin haluavat kuitenkin keksinnöillään vain vaikuttaa omaan ympäristöönsä ja tehdä siitä omannäköisen. Se on kunnioitettava asenne. Ehkä voisimme pyytää heitä kehittelemään myös osallisuusautomaatin. Vai pystyisimmekö olemaan itse sellaisia?

Kolumni Luokanopettaja -lehdessä 1/2015

Vanhoilla lääkkeillä uuteen vuoteen

Joululomalukemistooni kuului kevyiden dekkareiden ja koskettavien draamojen lisäksi tosielämän kertomuksia kirjasta nimeltä Huuto. Kirjassa on puheenvuoroja lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Ääneen pääsevät niin opettajat kuin psykologitkin; ammattilaiset, jotka työskentelevät lasten ja nuorten parissa eri tasoilla, mutta myös asiakkaat; vanhemmat, lapset ja nuoret. 

Perheiden ja vanhempien puheenvuoroissa korostuu tarjottavien palveluiden pirstaleisuus ja hankala saavutettavuus. Pysyvien kontaktien puute on este luottamuksen rakentumiselle. Jos kipeän tarinan joutuu kertomaan kerta toisensa jälkeen uudelle ihmiselle, ei enää ehkä jaksakaan kertoa. Mitä sillä on merkitystä, pian tämä ihminen häviää elämästäni kuitenkin. 

Kirja avaa silmiä. Koulumaailmassa jonkin verran asioihin törmäänneenä en ehkä enää kauhistu, mutta suren. Päättäjänä punnitsen tekemiäni päätöksiä entistä kriittisemmin. Kirja tarjoaa myös korjaustoimenpiteitä, mutta ei tokikaan mitään uutta. Resepti on tuttu: ennaltaehkäisy. Resepti ei kuitenkaan vielä auta, vasta otettu lääke tehoaa.

Lastensuojelusta ja sen tilasta on keskusteltu myös Seinäjoen kaupunginvaltuustossa. Jouduimme joulukuussa lisäbudjetoimaan sosiaali- ja terveystoimelle rahaa, josta osa tarvittiin juuri lastensuojeluun. Vuosi sitten samaisessa valtuustossa keskusteltiin ihan samasta aiheesta, jälleen määrärahaylitysten kohdalla. Silloin tehtiin ponsi, jonka ansiosta palkattiin 5 työntekijää kotipalveluun tekemään ennaltaehkäisevää työtä, jotta raskaalta lastensuojelulta vältyttäisiin. Apua näistä työntekijöitä on varmasti ollut, mutta ei tarpeeksi. Paljon on keskustelu siitä, onko juuri ennaltaehkäisyn kannalta heidät sijoitettu oikeaan paikkaan.

Vaadimme toukokuussa palvelukeskuksilta 2% menoleikkausta. Ehdotin silloin, että sosiaali- ja terveystoimen kohdalla emme tekisi näitä leikkauksia, koska tuolloin jo oli aavistettavissa, että rahat tuolla sektorilla eivät tule riittämään. Ehdotuksestani äänestettiin ja 5 valtuutettua oli kanssani samaa mieltä. Nyt ehdotustani vastaan äänestäneet päät puhuvat alibudjetoinnista. 

Tällä tavoin säästämällä ei huijata kohta enää edes itseä. On ihan turhaa esittää ensin alkuvuosi tiukkaa, mutta sitten loppuvuodesta nöyrtyä laittamaan rahaa likoon, kun ei muutakaan voida. Tottakai strategian tavoitteisiin tulee pyrkiä, mutta niitä pitää myös osata muokata, jos niiden saavuttaminen ei ole realistista.

Paras lastensuojelun asiakas on se lapsi, jota emme asiakkaaksi koskaan saa. Tämä tavoitteen toteutumiseen tarvitaan järkeviä päätöksiä, mutta myös meitä ihan jokaista. Lastensuojelu ei ole vain ammattihenkilöiden tekemää työtä, vaan sitä peräänkatsomista, komentamista ja huolehtimista, mitä me kaikki aikuiset päivittäin teemme. 

Kolumni Eparissa 7.1.2015