Yksinkertaista

Luin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan mietelauseista pitävät ja niitä jakavat ihmiset ovat yksinkertaisia. Otan nyt riskin ja tunnustaudun yhdeksi heistä. Tämä leima ei liene jo ansaittujen joukossa liian raskas kannettavaksi.

Kotona kylpyhuoneen kaappiin pistin kiinni kortin, jossa kerrotaan, että on ihan ok olla onnellinen. Olohuoneessa taulu muistuttaa, että onni ei ole päämäärä, vaan elämäntapa. Nämä lukevat englanniksi, vieras kieli kuulostaa vakuuttavammalta. 

Sosiaalisessa mediassa jaoin noin viikko sitten lauseen myös suomeksi: "Kaikki järjestyy. Kuten on järjestynyt tähänkin saakka.” Kovasti siitä tykättiin. Hyvän mietelauseen tavoin tämäkin lause on tulkittavissa hyvin monella tavalla. Se voidaan liittää niin yhteiskunnallisiin teemoihin, kuin hyvinkin henkilökohtaisiin aiheisiin. 

Itse ainakin haluan ajatella, että sekä sote-soppa että koko Eurooppaa ravisteleva turvapaikanhakijoiden virta ovat asioita, jotka tulevat järjestymään. Molemmat vaativat oikeanlaisia poliittisia päätöksiä ja yhteistä tahtoa, joita uskon löytyvät. Tarvitaan kykyä asettua toisen asemaan ja rohkeutta kohdata uutta. 

Arkeenkin tälle ajatukselle löytyy useita kiinnekohtia. Myös arjessa jaksamisessa auttaa, kun välillä hellittää ja toteaa, että kaikki kyllä järjestyy. Ihan niinkuin ennenkin. Lähestyvän joulun suunnittelussakin paineet kasvavat helposti liian suuriksi. Joulu kuitenkin tulee, ehti siihen valmistautua tai ei. Vielä aattonakin ehtii kauppaan hakemaan sen tärkeimmän tunnelmantuojan, olkoon se sitten perunalaatikko, hyasintti tai kynttilä lyhdyssä.

Jos nämä ja monet muut mietelauseet jollain tavalla auttavat tai rauhoittavat meitä niitä jakavia, ei niistä liene haittaakaan. Tässä hetkessä ja pimeydessä jokainen hyvää mieltä tai toivoa ruokkiva mietelause on mielestäni tarpeellinen, vaikka olisi kuinka yksinkertainen. Toivon kaikille rauhaisaa joulunaikaa, kaikki kyllä järjestyy. Vähän vähemmälläkin. 

Merkitystä etsimässä

Kuulin radiosta mainoksen, joka pysäytti. Kehitysvammainen suomalainen muusikko kertoi, kuinka hänellä menee hyvin, mutta kehitysvammaisella kollegalla kehitysmaassa ei. Samoihin aikoihin luin, kuinka viisi opettajaa otti ja lähti maapallon toiselle puolelle, mukanaan avustuspaketteja ja unelma tehdä maailmasta edes vähän parempi paikka. Minä taas vastaanotin valtuustossa vetoomuksen vammaisten kuljetuspalveluista.

Tänään alkaa vanhustenviikko. Kuten moni muukin päättäjä, olen lukenut monisanaisia ja tunteita herättäviä raportteja ja selvityksia vanhustenhoidon tilasta. Samaan aikaan poden huonoa omaatuntoa, kun en ehdi tarpeeksi usein vierailla iäkkään mummani luona. Sanonta suutarin lapsilla ei ole kenkiä on sekin ehtinyt jo konkretisoitua. Nyt jo nauran tilanteelle, kun kunnallisvaalien alla hoidin lapsia kotona ja tein samalla vaalityötä. Työn alla oli vaaliohjelman lähiruokakirjaus, kun samaan aikaan lämmitin lapsille einespinaattilättyjä mikrossa. Silloin tuli itku.

Elämä on valintoja täynnä. Tarvitsemme heitä, jotka tekevät vapaaehtoistyötä ja likaavat kätensä auttaakseen hätää kärsiviä. Yhtä paljon tarvitsemme kuitenkin myös heitä, jotka perehtyvät papereihin, etsivät epäkohtia ja tekevät tärkeitä päätöksiä, jotka mahdollistavat inhimillisen elämän jatkumisen huonoinakin aikoina. 

Näin vaalien alla sitä joutuu ja saa miettiä, miksi teen tätä hommaa. Miksi väännän ja yritän ymmärtää. Olen poissa kotoa, karsin liikunnasta, enkä ehdi ystävän luo kylään. Tällaisena kauniina syyssunnuntaina voisi vaikka pistää eväät reppuun ja lähteä laavulle laskemaan ohilentäviä lintuja. Tai sitten voi kaivaa esiin monisataasivuisen esityslistan, tyhjän paperin kolumnin kirjoitusta varten tai suunnitella vaalistrategiaa puolen vuoden päähän.

Eivät nämä tietenkään ole täysin toisiaan poissulkevia tekemisiä. Vienhän minä lasten vanhoja vaatteita keräykseen niitä tarvitseville, lahjoitan kuukausittain rahaa järjestöille ja osallistun tempauksiin. Enemmän osallistumisen estää kuitenkin aika, sen rajallisuus. 

Missä se oma paikka sitten on? Haluan auttaa ja vaikuttaa, olla hyödyllinen. Tulisiko tehdä enemmän lähipiirissä? Vaikutanko sittenkin enemmän kasvattamalla omia lapsia kotona tai töissä oppilaita ohjatessa? Olisiko minusta enemmän hyötyä paikallisissa avustusjärjestöissä? Vai olisiko julkisilla sanomisillani kuitenkin jotain merkitystä? Voisinko saada jotain pientä liikettä jossain aikaan? 

Kolumni Eparissa lokakuussa 2014

Täydellinen sunnuntai

Täydellinen sunnuntai alkaa urheilulla raittiissa ilmassa ja hyvässä seurassa. Jatkuu päiväunihetkellä ja kirjoitushommilla. Sitten tupa täyteen väkeä ja ruoka pöytään. Loppuilta rauhoitellaan ja valmistaudutaan tulevaan viikkoon. Näitä lisää!

Onnellisuusprojekti

Vanha sanonta kuuluu, että onni löytyy pienistä asioista. Auringosta, kahvikupista, hymystä tuntemattomalta. Olen pohtinut tätä väittämää viime aikoina, sillä on väitetty myös toisin. Anna Perho, jota pääsin kuuntelemaan pari viikkoa sitten, on sitä mieltä, että onni syntyy isoista asioista. Hän väittää, että jos puoliso lähtee, sairastuu tai talo menee alta, on vaikea iloita pienistä asioista.

Toisessa koulutuksessa (Stressinhallinnan intensiivikurssi!) tämä väite kumottiin täysin. Kouluttaja, mentaalivalmentaja Minna Marsh esitti onnellisuuden tieteellisten tutkimusten valossa, joissa oli osoitettu, että 50% onnellisuudesta määrittelee geni, joka ilmenee sekä negatiivisena että positiivisena. Ne, joilla tämä geeni on negatiivisena, ovat taipuvaisempia masennukseen, kuin positiivisen geenin omistajat. Tämä puolet on tavallaan onnellisuuden lähtötaso. Olosuhteet, eli juuri kaikki ulkoiset seikat, kuten terveys, perhe ja aiemmat kokemukset, määrittelevät vain 10%. Siis vain 10. Jäljelle jäävä 40% koostuu omista valinnoistamme. Eli niistä arkisista jutuista, ajankäytöstä, liikunnasta, ruokavaliosta, suhtautumisesta asioihin.

Tämän ajatuksen mukaan voisimme siis olla täydellisen onnellisia, vaikka menettäisimme kaiken omaisuutemme tulipalossa ja vielä perhekin menisi mukana. Näin äkkiä tuntuu mahdottomalta. Mutta onko se?

Itse en ole vielä kovin pitkällä tämän ajattelun kanssa, mutta matka on alkanut. Onnellisuusprojekti alkaa nyt. Siihen kuuluu päivittäisiä valintoja, jotka pyrin tekemään siten, että ne edistävät onnellisuuttani. Ymmärrän rajallisuuden ja sen, että varsinkin kaksi pienintä ovat minusta kovin riippuvaisia, enkä voi laittaa itseäni aina edelle. Aion kuitenkin tehdä niinkin ja olen jo aloittanut. Pidän kiinni omista jutuistani ja järjestän niihin aikaa, toteutan itseäni tuntematta huonoa omaatuntoa.

Ja jotain olen jo ymmärtänyt. Olen tajunnut, että olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani ja siksi olen ainut, joka asialle voi jotain tehdä. Vaikka en erityisen onnettomaksi ole tuntenut itseäni tähänkään asti, myönnän ajoittain sortuneeni syyttelemään muita omasta huonosta olostani. Siten asiat eivät kuitenkaan etene tai muutu.

Loppuun vielä Anna Perhon opeista. Vaikka hän ei onnellisuuden määrittelyssä vakuuttanutkaan, toi hän esiin monia muita hyvältä kuulostavia keinoja arjenhallintaan. Yksi niistä oli aikapäiväkirja. Aikapäiväkirjaan merkitään noin tunnin tarkkuudella, mihin aikaa kuluu. Sen avulla voi hyvin tarkistaa, mihin aika oikeasti kuluu, jos se ei tunnu riittävän. Jos todellisuus ei vastaa arvoja, on syytä tehdä jotain.