Sivut

perjantai 19. joulukuuta 2008

Jouluko sen tekee?

Nimittäin tämän unohtelun ja liikuttumisen. Molempia olen harrastanut aina, mutta nyt alkavat karata käsistä. Tapasimme eilen taas serkkujen kanssa. Tapaaminen alkoi sillä, että muovipussillinen tavaroita vaihtoi omistajia, olivat unohtuneet edelliskerralla. Ja päättyi siihen, että meiltä puuttuu purulelu, tuttinauha ja lista serkkujen osoitteita. Yllättävän vähän. Saimme kuitenkin jotain vaihdossa, sillä autostamme löytyi paitsi kolme ylimääräistä lapasta myös yksi ylimääräinen telakka! Kaikki lapsiperheet tietänevät, mitä tarkoitan tässä telakalla, sellaista telinettä, johon vauvan kaukalon saa kiinni. Enkä ollut tätä ylimääräistä uloketta takapenkillä edes autosta poistuessani huomannut, kerännyt vaan Siirin ja tavarani siitä ympäriltä tyytyväisenä. Vasta hetken päästä tulin tästä tietoiseksi, kun Timo, perheemme (tämänhetkinen) aivot ja muisti, tästä minulle ilmoitti vilkaistuaan takapenkille. Huh.

Entäs se liikuttuminen. Kauniille ja rohkeille itkeminen nyt ei ole mitään uutta, eikä edes ihmeellistä, ovathan he tuttuja vuosien takaa. Mutta mitä tehdä, kun silmät kostuvat Idols-finaalia katsellessa, Soneran mainoksen aikana ja Etelä-Pohjanmaan Osuuskaupan lehdestä lukiessa, miten he lahjoittavat joka joulu lelulahjakortin Seinäjoen sairaalalle.

En taida voida syyttää joulua, tai sitte se on alkanut jo elokuussa. Taitaa olla tämä äitiys ja sen mukanaan tuomat ilot, mikä tämän tekee. Ei siis kestä kuin loppuelämän enää!

Ei kommentteja: