Äiti ja isä,
tänä vuonna en tahdo uusia leluja.
Niiden värit ovat kirkkaat,
mutta ne haalistuvat nopeasti.
Niiden jäsenet saa hetkessä irti.
Nuken vanutukka tarttuu kampaan,
autosta irtoaa puskuri ja sivupeili,
junakiskot taipuvat,
kaarteissa vaunut lentävät raiteiltaan.
En tahdo, että polkaisette karusellin käyntiin
vaan tahdon, että hyppäätte sen kyytiin.
En tahdo, että pyöritätte narua,
laineita tai myrskyjä,
tahdon että hypitte niitä minun kanssani.
En tahdo, että pumppaatte renkaat täyteen ilmaa
ja vilkutatte ikkunasta,
tahdon että pyöräilette minun perässäni.
En tahdo, että kannatte uimalelut rannalle
mutta vajoatte hiekkaan ja puhelinviesteihinne.
Tahdon että sukellatte minun vieressäni,
tahdon tarttua teitä varpaista.
Tiedän, että tekin olette lapsia.
Olen nähnyt valokuvia: virnistätte kameralle,
molemmilla on päällä pallokuvioinen paita
ja avain roikkuu kaulassa kanttinauhassa.
Hymystä puuttuvat etuhampaat.
Tukka valuu korville ja latvat hapsottavat.
Ääntä ei kuulu, mutta nauru näkyy.
Älkää juosko karkuun!
Tulkaa leikkimään!
-Tittamari Marttinen-
Niin. Miten tarttua hetkeen, unohtaa ne pyykit, tiskit sekä puhelimet ja leikkiä? Puhuttelee etenkin näin töiden alkaessa. Kyllä, töiden alkaessa. Vajaa viikko kotiäitinä jäljellä. Pelottaa, kauhistuttaa ja etenkin tällaisia runoja lukiessa kaduttaakin. Askel on nyt kuitenkin otettu. Harppausta kohti julmaa maailmaa pienentää hieman kotiäidin tilalle astuva koti-isä. Hetkeksi, mutta hetkikin on pienelle iso lohtu. Kuin myös isommalle.
1 kommentti:
Voi kun oli hyvä! Näinhän se on.
Lähetä kommentti