Blogiystäväni Vilukissi tunnusti, kuinka oli etsinyt puhelintaan puhuessaan siihen. Vilukissin tunnustuksesta rohkaistuneena päätin minäkin tunnustaa vastaavanlaisen tapauksen. Ruusu nukkui tänään pihalla vaunuissa. Heräili sieltä sitten ja nostin sisälle ja rupesin imettämään. Siinä syöttäessäni sitten mietin, että olen nyt tässä sitten jumissa, enkä pääse hakemaan, jos se vauva sattuu tuolla ulkona nyt heräämään. Että sattuu sitä.
5 kommenttia:
Hah hah. Itse mietin eräänä iltana, kun palasin työkeikalta pimeässä, ja piti ylittää rautatiesilta. Autolla. Ajattelin, että miten voin ikinä nähdä, tuleeko sieltä junaa, kun auton valoja ei voi kääntää silleen sivuttain...
Sattuuhan sitä...aamukiireessä hoin:Missä on mun avaimet, missä on mun avaimet. Lapsi sanoi varovasti: Tossahan ne on sun kädessä.
Joskus pyöräillessäni pähkäilin, että mihinkähän laitoin pyörän avaimen :) (Pyörässäni sellainen lukko, että avaimen saa irti vain lukitusta pyörästä.) Sattuuhan sitä, tosiaan.
:D
Täydellistä imetysdementiaa!
Rauhallista joulunodotusta :)
Ihanaa kun muillekin sattuu.
Kirsi H: Sellanen autohan olis kyllä näppärä. Tosin tuossa tilanteessa tarvetta voi hieman epäillä. :)
Anonyymi: Lapsethan ne tietää ja hoksaa!
Heli: Mulla on sellanen erillinen lukko ja muutaman kerran on käynyt niin, että se avain ei ole ollut mukana...
Mrs.Marple: Juuri sitä. :) Ja kiitos samoin!
Lähetä kommentti