Tarve töihin

Palasin elokuussa työelämään reilun kahden vuoden jälkeen. Yksi syy lähteä kotoa töihin oli tietenkin palkka, mutta se ei ollut kuitenkaan ainoa. Eikä syyksi riittänyt edes työyhteisö, välitunnit tai jonkun muun laittama ruoka, vaikka kaikki ne ovat työn, eli opettamisen ohella tärkeitä ja tuntuvat luksukselta kotivuosien jälkeen.

Työn tekeminen ja työpaikka määrittelee ihmistä. Määrittelemme itsekin usein itsemme paitsi perhesuhteiden, niin myös ammatin kautta. Itse ainakin miellän olevani tietenkin äiti ja vaimo, mutta aika pian listalla tulee vastaan myös opettaja. Se on osa minua. Siksi halusin töihin.

Minulla oli tärkeä työ lasten kanssa kotona, jonka vuoksi olin poissa työelämästä. Pystyin onnellisesti valitsemaan, milloin palaan töihin. Yleensä näin ei ole. Työttömäksi joudutaan pääsääntöisesti vastentahtoisesti ja mahdollisuudet vaikuttaa työttömyyden päättymiseen ovat rajalliset.

Sulkemalla aikuinen, terve ihminen työelämän ulkopuolelle vaikutetaan toimeentulon lisäksi henkilön minäkuvaan. Siksi on järjetöntä, että nykyinen järjestelmä syrjäyttää ihmisiä työelämästä, koska töiden tekeminen ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Osalla aikaisemmat voimaannuttavat kokemukset ja myönteiset vaikutukset työelämästä kantavat työttömyyden yli. Kaikki eivät kuitenkaan pysty pitämään yllä ajatusta työtä tekevästä minästä. Minäkuva muuttuu ja töihin palaaminen vaikeutuu entisestään. Erityisen pahalta tuntuu niiden nuorten vuoksi, jotka järjestelmä syrjäyttää. Heille ei ole välttämättä kertynyt yhtään työkokemusta, eivätkä he ole oppineet määrittelemään itseään työn kautta. Työn tekeminen on kuitenkin ainoa tapa selvitä tässä maailmassa.

Siksi työn tekemisen tulisi olla aina kannattavaa. Jos menee töihin ja saa palkkaa, pitäisi tilille jäädä enemmän kuin mitä jää sosiaalituista. Pitäisi. Nyt näin ei ole ja kun päälle kaatuu kasa paperitöitä ja rahan tulo viivästyy, ei järjestelmässä ole järkeä lainkaan. Valtiovalta peräänkuuluttaa rakenteellisia muutoksia. Yksi ratkaisu voisi olla perustulomalli, jossa tietty summa maksetaan jokaiselle ja siihen päälle saa sitten kerryttää tuloja haluamansa ja tarvitsemansa verran, ilman tukien palautuksia. Siirtyminen perustuloon vaatii koko järjestelmän uusiksi ajattelemisen, mutta sen takia sitä ei tule säikähtää. Jos lopputuloksena on järjestelmä, joka ei syrjäytä ja kannustaa työntekoon, voidaan mielestäni vanhoja tapoja malleja vähän tuulettaakin.

Kolumni Eparissa 28.8.2013