Kolumni Etelä-Pohjanmaa -lehdessä 7.3.2012
Tällä viikolla alkoi yhteishaku ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin. Pakkohauksikin kutsutussa yhteishaussa sinun on haettava vähintään kolmeen ammattikorkeakouluun, mikäli olet alle 25-vuotias ja vailla ammatillista koulutusta. Siis nimenomaan pakko, jos et halua menettää kaikkia työmarkkinaetuuksia.
Äkkiseltään ajattelisi, että näinhän sen kuuluukin mennä. Ei voi vaan jäädä yhteiskunnan elätettäväksi, jos ei yritä parantaa asemiaan hakeutumalla koulutukseen. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Ihmeellisintä on mielestäni se, että näihin kolmeen kohteeseen ei lasketa yliopistoja ollenkaan, vaan nuoren pitää nimenomaan hakea ammattikorkeakouluihin. Kaikille ei kuitenkaan löydy ammattikorkeakoulusta sitä omaa juttua, kuin ei kaikille löydy yliopistostakaan. Pitäisi ehdottomasti olla vähintään mahdollista valita ne mieluisimmat hakukohteet, joko ammattikorkeakoulusta tai yliopistosta, jotka sitten lasketaan mukaan tuohon kolmeen kohteeseen.
Kun hakijoita on paljon, vaikeutuu koulutukseen tosissaan haluavien pääseminen sinne entisestään. Eivät pääsykoejärjestelmät aukottomia ole. Kaikki kouluthan haluavat ne parhaat opiskelijat ja jos paperit puhuvat puolestaan, pääsee sisään vähemmälläkin motivaatiolla. Samalla jää ulkopuolelle joku, joka tosissaan haluaisi opiskella juuri kyseisessä koulutusohjelmassa.
Itsekin jouduin aikoinaan tätä kikkailua harrastamaan. Halusin opettajankoulutukseen, yliopistoon, minne oli vaikea päästä. Silloin sai hakiessa kouluavustajana toimimisesta lisäpisteitä, joten suunnitelmani oli hakeutua työmarkkinatuella avustajaksi, mikäli en opiskelemaan ensimmäisellä yrittämällä pääsisi. Jouduin kuitenkin hakemaan myös yhteishaussa, jossa valitsin aloja, joille en ainakaan tulisi pääsemään. En enää muista, mitä ne olivat, mutta enpä päässyt. Enkä kyllä päässyt yliopistoonkaan, joten toteutin kakkossuunnitelmani ja sain arvokasta kokemusta koulumaailmasta. Seuraavana vuonna en päässyt edelleenkään haluamaani kohteeseen, edes pääsykokeisiin, joten jouduin miettimään jo tosissani hakua myös muualle, jonnekin, minne voisin haluta ja päästäkin. Pääsin sisään ammattikorkeakouluun, mutta ilman motivaatiota. Suoritin samalla loppuun eristyispedagogiikan perusopinnot avoimessa yliopistossa, joiden avulla sitten seuraavana keväänä pääsin pääsykoevaiheeseen opettajankoulutukseen ja samantien sisälle. Keskeytin opintoni ammattikorkeakoulussa, olin jo kuluttanut yhden vuoden opintotukeani turhaan sekä vienyt opiskelupaikan joltain, joka olisi ehkä saattanut opintonsa loppuun.
Vuosienkaan jälkeen en näe tässä mitään järkeä, päinvastoin. Pakkohakujärjestelmä on kallis, eikä palvele kenenkään etua. Ellei ansioksi sitten lasketa järjestelmän väärinkäytön oppimista, sillä sitä tässä tuetaan ja harjoitellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti