Hiljainen huhtikuu

Huhtikuu on hiipinyt salakavalasti ohi. Paljon siihen kuitenkin on mahtunutkin: kaksi pientä hammasta, kylppärirempan aloitus, sairastelua, uusi ihana serkkutyttö, kokouksia, pätkä isyyslomaa. Kevään odotusta. Blogin kirjoittamiselle on siis jäänyt vähemmän aikaa. Täällä kuitenkin ollaan edelleen. Pieni tauko on lisännyt intoa kirjoittaa, joten kuulemisiin. Niin ja ihanaa vappua, toivotaan aurinkoa!

Rakas, rakkaampi, oma kotiseutu

Kolumni Eparissa 21.3.2012

Pääsin sunnuntaina kuuntelemaan aluehistorian asiantuntija Sulevi Riukulehtoa, joka puhui otsikolla Voiko kunta kuolla? Johtopäätöksenä oli, että kunta voi kyllä hallinnollisesti kuolla ja monta kuntaa on haudattukin, mutta kotiseutua ei tapa mikään. Oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi 60- ja 70-luvulla toteutuneista kuntaliitoksista, joissa Pohjanmaan rannikon pieniä kuntia liitettiin Vaasaan. Eivätkä asukkaat vieläkään ole vaasalaisia, vaikka aikaa on kulunut muutama vuosikymmen. Ei siis ole ihme, että meilläkin asuu kaupungissa vielä peräseinäjokisia, ylistarolaisia ja nurmolaisia.

Onko se sitten ongelma, että näin on? Mielestäni ei. Kuten historiantutkimuksissakin on selvinnyt, ei kotiseutu ja siihen liittyvä identiteetti katoa minnekään, eikä sen tarvitsekaan. On vain rikkaus, että meillä asuu saman kaupungin sisällä erilaisia kaupunkilaisia. Haasteita se toki tuo, kun pitäisi löytää se yhteinen hyvä kaikille. Käytännön kysymykset ovat kuitenkin aina ratkaistavissa. Ne ovat päätöksiä, joissa kaikkia tulee kuulla. Kaikkien uudistuksien keskellä tulee muistaa, että lähidemokratia ei saa hävitä. Uudistusten siivellä meillä onkin hyvät mahdollisuudet kehittää myös erilaisia osallistumisen keinoja. Emme saa jumiutua vanhoihin ajattelumalleihin, vaan on kokeiltava rohkeasti uutta.

Kotiseuturakkautta, mutta myös vihaa ja tuskastumista. Niin kuin Jukka Poika laulaa uudella levyllään "Pystymetsä ja laakeeta peltoo, maisema herättää jumalan pelkoo. ?Täällä taivas roikkuu uhkaavana, päittemme yllä. ?Oot nuori ja rauhaton sydän, kyllästynyt tähän kuolleeseen kylään." Jukka Poika kiteyttää hyvin monen nuoren ajatuksia omasta kotiseudustaan. Ja varmasti myös monen vähän vanhemman. Kuolleita kyliä emme halua. Se, onko kuntauudistus se keino, jolla kuolevat kylät ja kunnat herätetään henkiin, jää nähtäväksi. Itse ajattelen, että voi jopa olla. On ihan sama, missä hallinnolliset kunnan rajat kulkevat, kunhan palvelut pelaavat. Pieni kunta, jossa asuu koko ajan vanhenevaa väkeä, eikä uusia tulijoita ole, ei kestä kauaa katkeamatta. Jos liitosten pelätään kadottavan palvelut, niin ei niitä ainakaan kuolevan kunnan varoilla säilytetä. Uusi kunnanjohtaja kymmenen minuutin välein ei vain toimi. Rahat tulee käyttää kuntalaisten palveluihin, ei byrokratian pyörittämiseen.

Järjetön pakkohaku

Kolumni Etelä-Pohjanmaa -lehdessä 7.3.2012

Tällä viikolla alkoi yhteishaku ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin. Pakkohauksikin kutsutussa yhteishaussa sinun on haettava vähintään kolmeen ammattikorkeakouluun, mikäli olet alle 25-vuotias ja vailla ammatillista koulutusta. Siis nimenomaan pakko, jos et halua menettää kaikkia työmarkkinaetuuksia. 

Äkkiseltään ajattelisi, että näinhän sen kuuluukin mennä. Ei voi vaan jäädä yhteiskunnan elätettäväksi, jos ei yritä parantaa asemiaan hakeutumalla koulutukseen. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Ihmeellisintä on mielestäni se, että näihin kolmeen kohteeseen ei lasketa yliopistoja ollenkaan, vaan nuoren pitää nimenomaan hakea ammattikorkeakouluihin. Kaikille ei kuitenkaan löydy ammattikorkeakoulusta sitä omaa juttua, kuin ei kaikille löydy yliopistostakaan. Pitäisi ehdottomasti olla vähintään mahdollista valita ne mieluisimmat hakukohteet, joko ammattikorkeakoulusta tai yliopistosta, jotka sitten lasketaan mukaan tuohon kolmeen kohteeseen.

Kun hakijoita on paljon, vaikeutuu koulutukseen tosissaan haluavien pääseminen sinne entisestään. Eivät pääsykoejärjestelmät aukottomia ole. Kaikki kouluthan haluavat ne parhaat opiskelijat ja jos paperit puhuvat puolestaan, pääsee sisään vähemmälläkin motivaatiolla. Samalla jää ulkopuolelle joku, joka tosissaan haluaisi opiskella juuri kyseisessä koulutusohjelmassa.

Itsekin jouduin aikoinaan tätä kikkailua harrastamaan. Halusin opettajankoulutukseen, yliopistoon, minne oli vaikea päästä. Silloin sai hakiessa kouluavustajana toimimisesta lisäpisteitä, joten suunnitelmani oli hakeutua työmarkkinatuella avustajaksi, mikäli en opiskelemaan ensimmäisellä yrittämällä pääsisi. Jouduin kuitenkin hakemaan myös yhteishaussa, jossa valitsin aloja, joille en ainakaan tulisi pääsemään. En enää muista, mitä ne olivat, mutta enpä päässyt. Enkä kyllä päässyt yliopistoonkaan, joten toteutin kakkossuunnitelmani ja sain arvokasta kokemusta koulumaailmasta. Seuraavana vuonna en päässyt edelleenkään haluamaani kohteeseen, edes pääsykokeisiin, joten jouduin miettimään jo tosissani hakua myös muualle, jonnekin, minne voisin haluta ja päästäkin. Pääsin sisään ammattikorkeakouluun, mutta ilman motivaatiota. Suoritin samalla loppuun eristyispedagogiikan perusopinnot avoimessa yliopistossa, joiden avulla sitten seuraavana keväänä pääsin pääsykoevaiheeseen opettajankoulutukseen ja samantien sisälle. Keskeytin opintoni ammattikorkeakoulussa, olin jo kuluttanut yhden vuoden opintotukeani turhaan sekä vienyt opiskelupaikan joltain, joka olisi ehkä saattanut opintonsa loppuun.

Vuosienkaan jälkeen en näe tässä mitään järkeä, päinvastoin. Pakkohakujärjestelmä on kallis, eikä palvele kenenkään etua. Ellei ansioksi sitten lasketa järjestelmän väärinkäytön oppimista, sillä sitä tässä tuetaan ja harjoitellaan.

Tapahtui eräänä päivänä

Tänään ei ollut tylsä päivä. Tarina alkaa, kun myöhästyimme bussista, kun olimme menossa kaupungille. Tiesin, että olimme lähteneet liikkeelle hieman liian myöhään, joten juoksin (no hölkkäsin) tuon noin puolen kilometrin matkan pysäkille lykäten vaunuja, joissa vauva nukkui ja Siiri oli seisomalaudalla. Ei mikään ihan kevyt lasti lumisella tiellä. Melkein pysäkille päästyämme näin, kuinka bussi huristeli ohi. Ja seuraava olisi tullut sitten heti tunnin päästä. Emme jääneet odottamaan sitä, vaan talsimme hikisenä (minä) ja huutavana (Siiri) takaisin kotiin. Hiki tuli juoksusta ja vähän hermostumisestakin, huuto siksi, ettei päästykään bussilla isin työpaikalle. Pääsimme kotiin, herätin Ronjan vaunuista ja istutin hänet autokaukaloon ja lähdimme asioille autolla. Huoh.

Tarina jatkuu. Parkkeerasin parkkipaikalle, jossa saa pysäköidä parkkikiekolla. Tai on ainakin ennen saanut. Siinä uskossa olin aina siihen saakka, kun tulimme takaisin parin tunnin päästä asiamme hoidettuamme. Jo kaukaa näin, että tuulilasissa on jotain. Olimme myöhässä kahden tunnin ajasta ja olin ihan varma, että sakot tuli. Kirosin jo mielessäni huonoa tuuriani, toistamiseen tänään. Kyseessä ei kuitenkaan ollut sakkolappu, vaan kaksi parkkikuittia, joilla oli maksettu autolleni parkkiaikaa! Olin ihan varma, että olen piilokamerassa. Katselin vaivihkaa ympärilleni ja huomasin, että kyseinen parkkipaikka ei toimikaan enää kiekolla, vaan rahalla! Hämmästykseni vain kasvoi, joku oli käynyt laittamassa autooni nuo laput, etten saisi sakkoja. Eikä yhtä, vaan kaksi kertaa. Kyseisellä parkkipaikalla saa ensimmäisen tunnin ilmaiseksi, joten salaperäinen auttaja (vai oliko heitä useampia?) oli hakenut tunnin välein minulle parkkiaikaa. Onko tällaisia ihmisiä todellakin olemassa? Jos olet siellä, kiitos. 

Kaikesta tästä pää pyörällä unohdin kotimatkalla pysähtyä kaupassa ostamassa herkkuja syntymäpäiviään viettävälle perheenpäälle. No, onneksi pinaattikeitto ja pakkasesta sulatetut anopin leipomat pullatkin kelpasivat. Ihana arki.

Valinnanvaraa virikkeisiin

Kolumni Etelä-Pohjanmaa -lehdessä 22.2.2012

Lasten virikehoidosta on puhuttu paljon, niin puolesta kuin vastaan. Onko oikein, että lapset viedään hoitoon, vaikka toinen vanhemmista on kotona? Yleisin moitittu tilanne lienee se, että äiti on kotona vauvan kanssa ja isommat lapset ovat hoidossa. Kotiäitinä tiedän, että hengähdyshetkiä tarvitaan. Meillä vanhempi lapsi käy pari kertaa viikossa seurakunnan päiväkerhossa. Siellä hän saa myös niitä virikkeitä, joita ei kotona tule. 4 kuukautta vanhasta vauvasta ei vielä ole seuraa 3,5-vuotiaalle ja kun äidilläkin on niitä muita askareita, joita tulisi tehdä.

Meillä tilanne on hyvä, kerho parina iltapäivänä, muutaman tunnin kerrallaan riittää meille hyvin. Vauva on rauhallinen, nukkuu yöt ja hänen kanssaan on helppo liikkua kodin ulkopuolelle yhdessäkin harrastamaan ja tapaamaan ikätovereita. Asumme lähiössä, missä leikkikentällä riittää näin talvellakin seuraa. Isovanhemmat asuvat lähellä ja ovat tarvittaessa hoitoapuna.

Näin ei kuitenkaan aina ole. Vauva saattaa valvottaa yöt, naapurissa ei asu leikkiseuraa eikä liikkuminen onnistu, kun ei ole autoa ja julkiset eivät kulje. Perheen isä ehkä tekee pitkää työpäivää ja isovanhemmatkin ovat vielä työelämässä tai asuvat kaukana. Äiti jää yksin lasten kanssa. Pahimmassa tapauksessa hetken päästä tarvitaan hoitopaikkaa sosiaalisin perustein.

Tarve virikehoidolle on siis mielestäni olemassa, jo pelkästään pahempien ongelmien ennaltaehkäisynä. Kunnalliseen päivähoitojärjestelmään nämä lapset eivät mielestäni kuitenkaan kuulu, se on varattu työssäkäyvien tai opiskelevien vanhempien lapsille. Jotain tästä välistä puuttuu. Seurakunnat tarjoavat meidänkin käyttämää päiväkerhoa. Sinne kuitenkin pääsee vasta 3-4 vuotiaana, eivätkä kaikki kuulu kirkkoon.

Kaupungin tulisikin miettiä uusia ratkaisuja. Yksi vaihtoehto voisi olla leikkipuistotoiminta, jonne vanhemmat voivat jättää leikki-ikäisen hoitoon aamupäivän ajaksi. Toiminta tapahtuu ulkona, nimensä mukaan puistossa. Tarjolla ei ole ruokaa, vaan lapset haetaan kotiin syömään. Jossain varmasti olisi tarjota myös sisätilat, joita käyttää. Leikkikenttätoiminnan järjestäminen tulisi kaupungille huomattavasti halvemmaksi kuin hoidon järjestäminen päiväkodissa. Puistoja kaupungissa on, lelut eivät mielettömiä maksa, eikä ruokailuistakaan tulisi kustannuksia. Käytännössä tarvitaan henkilökuntaa. Palkoista tietenkin koituu kustannuksia, mutta vähemmän, kuin jos lapset olisivat kokopäivä- tai edes puolipäivähoidossa. Tässä kohtaa apuun tulisivat myös varmasti esimerkiksi erilaiset järjestöt, kuten Mannerheimin lastensuojeluliitto, joka jo tekee ja järjestää aktiivisesti toimintaa muutenkin lapsiperheille.

Nyt tarvitaan rohkeutta kokeilla jotain uutta. Kasvavassa kaupungissa tarvitaan uudenlaisia palveluita. Ja ehkä tämäkin voisi olla yksi valttikortti lisävirtojen houkuttelussa.

Keskustelua, kiitos!

Kolumni Etelä-Pohjanmaa -lehdessä 8.2.21012 

Suomi sai sunnuntaina uuden presidentin, hyvän presidentin. Tulos oli odotettu, mutta ei onneksi kuitenkaan täysin läpihuutojuttu, mitä myös ensimmäisen kierroksen päätyttyä epäiltiin. Toisella kierroksella oli kaksi vahvaa ehdokasta ja ehkä ennakkosuosikin asemaa onnistuttiin jos ei nyt kaatamaan niin ainakin horjuttamaan. Tämä kertoo, että vaalitaistelu ja kampanjointi onnistuivat.

Tärkeämpänä pidänkin tässä vaiheessa odotettavissa olleen lopputuloksen sijaan käytyä taistelua ja keskustelua. Olen tyytyväinen, että 2. kierrokselle päätyivät juuri nämä kaksi ehdokasta. Vaikka presidentin tehtävien hoitamisen kannalta olennaista ei ole seksuaalinen suuntautuminen eikä sotilasarvo, olen salaa vähän tyytyväinen, että nämäkin asiat muiden rinnalla nousivat keskusteluun. Ihmiset  pakotettiin miettimään asioita, joihin he eivät ehkä ole ennen samalla lailla törmänneet. Omalta mukavuusalueelta on hyvä välillä poistua ja miettiä, mitä muuta on.

Presidentistä haluttiin arvojohtajaa ja kampanjoinnin aikana arvot nousivat esiin. Arvojen kanssa kisaamassa nähtiin myös ennakkoluulot. Uskon monen äänestäjän joutuneen pohtimaan valintaansa juuri arvojensa ja ennakkoluulojensa kautta. Haaviston esiin tuomat pehmeämmät arvot olisivat varmasti sopineet suurimmalle osalle suomalaisista, mutta ehkä hänen homoutensa tai taustapuolueensa ei sitten sopinutkaan. Talousosaamisella vakuuttanut Niinistö saattoi houkutella äänestämään, mutta nuori vaimo mietitytti. Moni on joutunut valitsemaan kahdesta huonosta vaihtoehdosta sen pienemmän pahan. Ääniä on varmasti annettu myös jotakin vastaan, eikä niinkään jonkin puolesta.

Valinnat eivät siis ole olleet ihan yksiselitteisiä, eikä äänestyskäyttäytymisen perusteella voida suomalaisia lokeroida. Kaikki Niinistöä äänestäneet eivät ole konservatiiveja eivätkä Haaviston tukijat homoja. Kokoomuslainen seksuaalivähemmistön edustaja on ehkä joutunut miettimään, kumpaa aatetta haluaa äänestämisellään edistää. Jokainen Niinistölle mennyt ääni ei ollut ääni suvaitsevaisuutta vastaan eikä pelkästään Haavistoa äänestämällä saa liberaalin leimaa. Keskusteltavaa riittää ja hyvä niin. Keskustelun kautta havahdumme ajattelemaan ja vain sitä kautta kasvamaan.

Minun valintani on Pekka Haavisto

Ettei vaan jää epäselväksi... Kirjoitus on lähetetty Ilkkaan viime viikolla, muta ei ainakaan vielä ole löytänyt tietään lehteen asti. Huomista odotellessa. Tässä nyt kuitenkin vielä teille, jotka mietitte ketä voisi äänestää. 

Minun valintani on Pekka Haavisto

Presidentti symboloi Suomea. Se, millainen presidentti Suomelle vuonna 2012 valitaan, kertoo paljon myös meistä suomalaisista. Se ei kerro sitä pelkästään meille, vaan koko maailmalle, koska presidentti on Suomen kasvot. Presidentinvaalien kautta me suomalaiset määrittelemme itsemme, kerromme minkälaisia asioita me pidämme tärkeinä ja mihin suuntaan me haluaisimme Suomen kulkevan.

Olen kuullut sanottavan, että Haavisto olisi loistava presidentti, mutta Suomi ei ole valmis siihen. Näin sanoessamme emme usko, että tämä kokenut, ulkomaillakin arvostettu rauhanrakentaja voisi symboloida meitä suomalaisia. Uskomme Haavistoon, mutta emme itseemme. Miksi me suomalaiset emme voi antaa itsestämme sitä kuvaa, että olemme edelläkävijöitä? Että me, kuten presidenttimmekin, olemme avoimia, ennakkoluulottomia ja ennenkaikkea viisaita ja kykeneviä tekemään hyviä päätöksiä.

Haaviston suosio on monelle tullut yllätyksenä. Minulle ei. Tämä johtunee vain siitä, että he eivät ennen käytyä kampanjaa ole tunteneet tätä loistavaa ehdokasta. Nyt televisiotenteissä, erilaisissa keskusteluissa ja kansan parissa kulkiessaan loistanut Haavisto on vakuuttanut Suomen kansan siitä, että hän on paras vaihtoehto Suomen presidentiksi.