Palveluita perheille

Kolumni Eparissa 29.8.2012

Seinäjoki on ottanut askeleen oikeaan suuntaan perustaessaan kotihoidossa oleville lapsille kerhon. Kepossa toimivaan kerhoon ovat tervetulleita kotihoidossa olevat 3-6-vuotiaat lapset kolmena päivänä viikossa. Kerhotoiminta vie painetta päiväkodeista virikehoitopaikkoina. Näin paikkoja vapautuu niitä työn tai opiskelun vuoksi tarvitseville sekä ryhmäkokoja saadaan pienemmiksi. Ehkä jopa joku töihinpaluuta suunnitellut vanhempi jääkin kotiin, kun saa lapsilleen mukavaa tekemistä ja kokemusta ryhmässä toimimisesta kotihoidon ohella. Näin kaupunki säästää, sillä päivähoitomaksuilla ei todellakaan kateta kaikkia kuluja, joita hoidossa olevasta lapsesta syntyy.

Lapset ja perheet ovat kuitenkin se ryhmä, johon kaupunkien kannattaa panostaa. Varhaisella puuttumisella saadaan paljon aikaan. Asiantuntijat ovat sitä mieltä, että jo päiväkotivaiheessa pystytään tunnistamaan perheet ja lapset, jotka mahdollisesti tarvitsevat apua myöhemmin. Ja kun todettu on myös, että sosiaali- ja terveyspalveluissa 20 prosenttia väestöstä aiheuttaa 80 prosenttia kustannuksista, kannattaisi todellakin tehdä kaikki voitava tuon 20 prosentin tukemiseksi ja auttamiseksi. Perustettu kerhokin voidaan siis nähdä myös ennaltaehkäisynä. Perhetyöntekijät voivat ohjata perheitä kerhopalveluiden pariin ja päinvastoin kerhojen ohjaajat voivat huomata tarvetta laajempaan apuun.

Perhetyöntekijät, jotka käyvät lapsiperheissä auttamassa, ovat valitettavasti kuitenkin harvinaista herkkua, jota ei ole kovin usein ja monille tarjolla. Jos väsyneen vanhemman avuksi tarkoitettuun palveluun saa ajan parin kuukauden päähän, ei palvelu toimi oikealla tavalla. Seinäjoen kokoisessa kaupungissa kaksi perhetyöntekijää ei ole missään nimessä tarpeeksi. Halpana ennaltaehkäisynä kaupungin kannattaisi panostaa enemmän tähän palveluun. Halvemmaksi tulee palkata henkilö, joka käy välillä lapsiperheissä siivoamassa ja leipomassa pullaa, kuin psykoterapeutti, joka muutaman vuoden päästä pohtii, miksi äiti masentui. Pahimmassa tapauksessa lapset on otettu huostaan ja kustannuksia tulee koko ajan lisää.

Ennaltaehkäisyyn panostaminen kannattaa, vaikka se onkin vaikeaa. Todellisia kustannusvaikutuksia on hankala todentaa ja mahdolliset säästöt näkyvät vasta tulevaisuudessa. On kuitenkin olemassa paljon erilaisia tutkimuksia, joihin perehtymällä voi saada jotain kuvaa todellisuudesta. Jos jossain, niin perhepalveluissa kannattaa säästää sijoittamalla.  

Tulevaisuuden taidot

Kolumni Eparissa 15.8.2012

Jos oli keväällä koulujen loppumisen hetki erilainen ilman perinteistä työkkärikäyntiä, niin erilaiselta tuntuu myös tämä syksy ja koulujen alku. Muistin toki, että tässä elokuussa ne alkavat, mutta havahduin todellisuuteen oikeastaan vasta kollegoiden facebook-statusten myötä. Työtönnä ei onneksi tarvitse edelleenkään olla, hoitovapaalla tekemistä riittää.

Maanantain 13.8. Helsingin Sanominen pääkirjoituksessa pohdittiin, miten peruskoulun tulisi valmistaa lapsia ja nuoria tulevaan työelämään. Tänä vuonna peruskoulutaipaleensa aloittavat ovat todennäköisesti työelämässä vielä vuonna 2075. Miten voimme ennustaa, mitä taitoja tuolloin työelämässä edellytetään? Perustaidot, kuten lukeminen ja laskeminen, ovat varmasti edelleen välttämättömyyksien listalla, mutta mitä niiden lisäksi, sitä voimme vain arvailla. Saatavilla olevan tiedon lisääntyessä voisi ainakin veikkailla, että mekaaninen toistaminen ja asioiden ulkoa opettelu eivät enää ole kovin isossa roolissa.

Jo muutama vuosi on puhuttu elinikäisestä oppimisesta, jonka merkitys tulee vielä entisestään kasvamaan. Elinikäinen oppija osaa löytää, suodattaa ja käyttää eri lähteistä löytämäänsä tietoa, niin itsenäisesti kuin yhteistyössä muiden kanssa. Monissa tutkimuksissa ja julkaisuissa on nostettu esiin luovuus ja yrittäjyys keskeisinä tulevaisuuden menestystekijöinä. Miten näitä sitten opetetaan? En usko, että luovuutta voi varsinaisesti opettaa, mutta edellytyksiä sen kehittymiselle voi luoda. Tärkeintä lienee, että oppilas saa itse löytää ja oivaltaa sen sijaan, että annettaisiin valmiina.

Välillä koulua on kritisoitu siitä, että se muuttuu liian hitaasti, eikä vastaa nykyajan haasteisiin. Samalla kun asetetaan kouluille vaatimuksia siitä, mitä kaikkea olisi opetettava, kehotan kaikkia etsimään käsiinsä Timo Parvelan kolumnin Kutsumusopettaja, joka löytyy ainakin elokuun Yhteishyvä-lehdestä. Parvela kirjoittaa erittäin osuvasti siitä, kuinka oppilasmäärä kasvaa, erityisoppilaat lisääntyvät ja avustajia vähennetään, kun samaan aikaan tulisi huolehtia jokaisen yksilöllisestä kasvatuksesta ja huomioida jopa vanhempien työn vaativuus siinä samalla. Niin ja ne pitkät kesälomatkin vielä.

Rohkenen sanoa, että sillä mitä opetetaan, ei ole niin suurta merkitystä kuin miten opetetaan. Vaikka kolmannella luokalla ei ehdittäisi käydä läpi kaikkia opetussuunnitelman edellyttämiä asioita tai vitosluokan matikankirjasta jää pari aukeamaa väliin, kasvaa oppilaista silti todennäköisesti suurinpiirtein täyspäisiä aikuisia. Koulun tehtävä on opettaa, mutta myös kasvattaa ja integroida lapsia ympäröivään yhteiskuntaan, tarjota taitoja, joilla pärjää. Ja kun tulevaisuudessa tiedon varastoiminen menettää entisestään merkitystä, korostuu sen hallitseminen. Harjoitelkaamme siis sitä. Tässä lienee tekemistä meillä aikuisilla ja opettajillakin.

Kesällä

 Mökillä.

Kesäkynnet.

Rannalla.

Täältä tullaan!

Onnenhetki.

Vauhtia!

Kuvamaistiaisia kesältä. Ne kertovat, sanoja ei tarvita. Kuvissa ei näy remontit, joiden takia blogissakin on ollut hiljaisempaa. Täysin uusiksi ovat kevään ja kesän aikana menneet kaksi kylppäriä. Vaatehuoneesta tehtiin Ronjan huone ja ompeluhuoneesta vaatehuone (ompelulle on varattu pieni nurkka leikkihuoneesta, toiveissa elää edelleen päästä sinne joskus). Seinät ovat alakerrassa vaihtaneet väriä ja huonekalutkin muuttaneet huoneista toisiin. Pihalla on muunmuassa tehty ja maalattu leikkimökkiä, kanneltu kiviä ja kaadettu puita. Jotta onhan sitä hommaa ollut. Kuvausintoa odotellen, saatan julkaista jotain täälläkin. Mutta nyt koitetaan ottaa haltuun tämä arki ennen syksyn vaalihulinoita.

Kaupunkisuunnittelua

Kolumni Eparissa 1.8.2012

Yritin kerran torilla kahvilla istuessani kuvitella itseni vekseliaukiolle samaan hommaan. Vieressä kulki kävelykatuja ja niillä ihmisiä, pyöräilijöille oli omat kaistansa, näkyi kahviloita ja terasseja. Pidin kuvitelmastani.

Mielikuvaani elävästä kaupungista kuuluu yllämainittujen lisäksi muun muassa puistoja ja leikkipaikkoja, parkkitilaa pyörille ja vilkasta torikauppaa ympäri vuoden. Mikä sen parempaa, jos torin kulmassa olisi vielä vaikka kauppahalli, jossa voisi käydä ostoksilla. Myytävänä olisi pienten ja paikallisten, jopa luomutuottajien tuotteita. Toiveissa elää myös näkymä muutamasta vanhasta rakennuksesta, jotka kertovat Seinäjoen historiasta. Aika paljon on tämän suhteen menetetty, mutta vielä meillä on muutamia kohteita, jotka on mahdollista säästää.

Tämä kaikki vaatii toteutuakseen rohkeutta. Rohkeita yrittäjiä, joiden päätä ei helposti huimaa sekä päättäjiä ja virkamiehiä, joilla on rohkeutta myöntää lupa vähän erilaistenkin ideoiden toteuttamiseen. Yrittäjiä meillä jo on. Viime viikolla uutisoitiin, kuinka ravintola Juurella olisi halunnut elävöittää kaupungin katukuvaa pistämällä terassin pystyyn vieressään olevaan puistoon. Tähän ei kuitenkaan lupaa myönnetty. Toivon, että kun asiaa uudelleen käsitellään, tullaan erilaiseen lopputulokseen. Kyseessä on kuitenkin vain pieni pala puistoa, jonka en itse ainakaan ole nähnyt kovin ahkerassa käytössä tähän asti olleen.

Kaupungin kasvaessa tulisi sen myös näyttää kokoiseltaan. Seinäjoki ei ole enää vain maalaiskylä, vaan melkein jo iso kaupunki, jonka asukkaiden tarpeetkin ovat erilaiset kuin ennen. Kasvava kaupunki houkuttelee nuoria paluumuuttajia, joille tulee kuitenkin olla jotain muutakin tarjottavaa, kuin tontteja. Isossa kaupungissa elävään keskustaan ja palveluihin tottuneet etsivät niitä myös uudessa asuinpaikassaan. Tartutaan äkkiä tähän mahdollisuuteen ja tehdään kaupunkikeskuksesta koko kaupungin yhteinen olohuone.

Lasten paikka?

Kolumni Eparissa 18.7.2012

"Ei tämä kyllä lasten paikka ole." Näin kuulin Provinssirockissa sunnuntaina, kun olin lasteni, kohta 4 vuotta ja silloin 7 kuukautta, kuuntelemassa Jukka Poikaa. Arvatenkin olen itse eri mieltä. Juuri tuo kohta neljävuotias oli nyt jo neljättä kertaa nauttimassa kotikaupungin festaritarjonnasta ja pikkusisko jatkaa perinnettä. En minäkään toki lauantaina illalla lapsiani rokkiin veisi, mutta turvallisten aikuisten seurassa päiväsaikaan rock-festarit sopivat mielestäni myös lapsille.

Lapseni kulkevat muutenkin mukanani aika moneen paikkaan. Koska olen lapsia halunnut ja saanut, haluan heidän kanssaan myös olla ja tehdä. En kuitenkaan halua lopettaa kaikkia entisen elämän tapojanikaan, joten nämä kaksi on vain yhdistettävä.

Keväällä kohua nostatti tutkija, jonka mielestä pieniä vauvoja ei juuri tulisi kuljetella kodin ulkopuolella. Itse ajattelen, että jos äiti ja isä jaksavat vauvan kanssa kulkea, he voivat sen tehdä. Nuorimmaiseni on jopa saanut lisänimen kokousvauva, koska on kulkenut niin paljon mukanani eri paikoissa. Lapset ovat kuitenkin erilaisia, toisten kanssa on helpompi liikkua. Ja vanhemmissakin on eroja, kaikki eivät koe tarpeelliseksi osallistua vauvan kanssa. Näin haluaville se kuitenkin sallittakoon ja jokainen toimikoon tässäkin kuten itse parhaaksi näkee.

Tottakai minäkin lähden välillä kotoa ilman lapsia. En kuitenkaan siksi, että en lapsia voisi ottaa mukaani, vaan siksi, että haluan itse hengähtää. Fakta nyt kuitenkin on, että ilman lapsia on helpompi liikkua ja aika monia asioita saa paremmin tehtyä yksin.

Pelkästään omaa mukavuudenhaluaan lapsia ei kuitenkaan tulisi pitää kotona. Jos lapsia ei pienenä kuljeteta mukana erilaisissa paikoissa, eivät he myöskään opi käyttäytymään erilaisten tilanteiden vaatimalla tavalla. Uskon, että jos lapset pienestä pitäen otetaan mukaan, he myös oppivat käyttäytymään. Toisilla se vaatii ehkä enemmän harjoitusta, enkä ole ollenkaan aina varma omienikaan salonkikelpoisuudesta. Yritetty kuitenkin on, toivotaan, että se jossain vaiheessa kantaa hedelmää.

Lautaselta suuhun - ei roskiin

Kolumni Eparissa 20.6.2012

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT julkaisi hiljattain tutkimuksen, jossa oli selvitetty ruokahävikin määrää kotitalouksissa ja ravintoloissa. Tulosten mukaan suomalaiset heittävät vuodessa 35-45 kiloa ruokaa menemään henkilöä kohti. Kun mukaan tarkasteluun otetaan myös kaupan ja elintarviketeollisuuden hävikki, saadaan Suomen ruokahävikkimääräksi yhteensä 335–460 miljoonaa kiloa eli 62–86 kiloa henkilöä kohti vuodessa. Aika hurja määrä. Kun noin viidennes ihmisen ilmastovaikutuksista syntyy ruuasta, on kaikki hukkaanheitetty eväs todellakin turhaa paitsi taloudellisesti niin myös ympäristön kannalta.

Tutkimuksen mukaan eniten pois heitettiin vihanneksia, maitotuotteita, leipää sekä hedelmiä ja marjoja. Lihaa, kalaa ja kanamunia heitettiin pois vähemmän, kuten myös valmisruokia. Näin se on myös meillä. Maito ei pääse vanhenemaan, mutta muut maitotuotteet unohtuvat liian usein jääkaapin takaosiin ja ovat löytyessään jo ohittaneet parhaat päivänsä. Rohkeasti olen kyllä luottanut omiin aisteihini ja syönyt pois, vaikka päivämäärät ovat umpeutuneet. Kesän tullen valitettavan usein myös osa hedelmistä on ehtinyt pöydällä syömättömään kuntoon.

Suuri osa poisheitetystä ruoasta oli ruoanlaitosta sekä ruokailusta ylijäänyttä ruokaa. Ainakaan lapsiperheissä valmiin ruoan poisheittämiseltä ei voi täysin välttyä. Ruoan annosteleminen lapselle osuu harvoin kohdin, sillä ruokahalu vaihtelee paljon. Liian vähääkään ei viitsi lautaselle laittaa, se ei oikein anna lapselle oikeaa kuvaa siitä, mitä tulisi syödä. Ja pakottamaan en ole ryhtynyt, uskon että lapsi syö sen verran kuin tarvitsee. Joten jätettä syntyy.

Merkitystä on tietenkin myös sillä, mihin ruoka poisheitettäessä päätyy. Paras vaihtoehto on tietenkin oma komposti tai biojäteastia. Aika harva kotitalous näin kuitenkaan tekee ja ruoka päätyy sekajätteeseen, mikä lisää ympäristörasitusta entisestään. Poisheitetty ruoka mätänee päätyessään kaatopaikalle ja mätänemisessä syntyy metaania, joka on yli 20 kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi.

Mitä sitten voisi tehdä, ettei tätä turhaa jätettä syntyisi? Avainsana lienee suunnittelu. Kauppaan lähtiessä pitäisi miettiä mitä sieltä tarvitsee ja suunnitella ainakin muutaman päivän ateriat valmiiksi. Olen myös törmännyt jo muutamaankin hyvään oppaaseen, joiden reseptien avulla jämäruokaa voi hyödyntää. Mustuneet banaanit ja nahistuneet omenat, jotka eivät muuten enää käy kaupan, on helppo piilottaa trendikkäästi pirtelöön. Pakastin on myös oiva apu, jos makaroonilaatikko ei maistu enää kolmantena päivänä, eikä oikein keksi mitä siitä saisi muuta aikaan. Pienin askelin, mutta sopivasti itseä haastaen mennään tässäkin. 

Sijaisen suvivirsi

Kolumni Eparissa 6.6.2012

Kesäni alkoi tänä vuonna hieman erilaisissa merkeissä kuin muutamana aiempana vuonna. Äitiysloman turvin jatkan rauhaisaa kotona oloa ja vältyin kesäkuun ensimmäisen maanantain työkkärikäynniltä, josta on muodostunut jo perinne. Virattoman opettajan pakollinen kesänavaus.

Monet opettajat, joilla ei ole virkaa, tekevät viransijaisuuksia. Työt alkavat elokuussa koulujen alkaessa ja päättyvät touko-kesäkuussa, jolloin koulutkin sulkevat ovensa. Näin myös työsuhteet solmitaan tuolle ajalle. Opettajan työ on siitä harvinaista, että varsinaisia lomia ei virkaehtosopimus tunne, on vain kesäkeskeytys, jonka aikana oppilaat lomailevat ja opettajilla ei ole työtä. Tuosta kesäkeskeytyksestä johtuen virkavapaalla olevat opettajat palaavat takaisin töihin kesäksi ja käyttävät vuotuisen lomansa silloin. Näin sijainen, joka on tehnyt vuoden työn, jää ilman kesäajan palkkaa. Ongelmallista tämä on siksi, että opettajan työ on laskettu tehtäväksi lukuvuoden aikana, mutta palkka on jaettu koko vuodelle. Näin sijaisilta siis jää saamatta palkka työstä, jonka he ovat jo tehneet.

Syy ei kuitenkaan ole opettajien, jotka palaavat virkaansa kesäksi. He tekevät samoin, kuin kaikki ns. normaalissa työsuhteessa olevat, eli käyttävät lomansa esimerkisi perhevapaan perään. Syy on järjestelmässä ja sanomattakin lienee selvää, ettei tilanne ole reilu. Miten voi olla mahdollista, että maassa, jossa työntekijöitä yleisesti kohdellaan reilusti ja todellisiin työtaisteluihin on tarvetta vain harvoin, on kuitenkin tälläinen käytäntö? Kommentit siitä, kuinka se oma vuoro virkaankin vielä tulee ja että näinhän on ollut aina, eivät istu oikeustajuuni. Vahvana pidetty OAJ ja iso Akava taustalla tuntuvat olevan ongelman edessä täysin voimattomia.

Pieni loppukevennys vielä sijaisopettajien kesälomasuunnitelmista. Joutuessamme työttömiksi emme myöskään saa matkustaa ulkomaille. Mikäli työtön poistuu maasta yli kuudeksi päiväksi, menettää hän oikeutensa työttömyysturvaan. Ei ole siis mahdollista lähteä edes viikoksi Kanarialle. Monella matkat sulkee pois toki myös taloudellinen tilanne. Opettajien työttömyyskassa yllättäen ruuhkautuu joka vuosi kesäisin ja ensimmäiset korvaukset tipahtavat tilille yleensä siinä elokuun lopussa, kun uusi lukuvuosi on jo alkanut. Ja kun me sijaisuuksia tekevät emme ole enää mitään nuoria vastavalmistuneita vailla velvollisuuksia, vaan ihan normaaleja nuoria isiä ja äitejä, joiden asuntolainat on maksettava kesäkeskeytyksistä huolimatta.